Vaimon valitus

Hän yksin istui laaksoss’ autiossa,nuor’ vaimo, jolle kauneuden lahjanol’ ihmeellisen suonut sallimus.

Hän puhui: Vaikka kodist’ ylhäisestä,mä sentään kokenut oon kovan onnenja erämaasta etsin turvaa nyt.

On julma tuho käynyt yli maani,sen hävittänyt: saivat surman veljet,ah nuoruutensa loistoss’ ihanat.

Ei heidän ruumiitansa suotu mulle,jott’ oisin voinut saattaa heidät hautaan –nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.

On olo epävarmaa, niinkuin liekkion soihdun tuulessa. Mun jättänyton puolisoni ajan melskeisiin.

Ei voimaa, suuruutt’ ollut sydämessään,yks halu hällä vain on: joku vetäämuu nauravainen nainen povelleen.

Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulojo toisien. Oi että kuulis kerranhän huokausta naisen hyljätyn!

Oon piikani ma lähettänyt kauasmun korujeni timantteja myymään,mut ruokomajaani mä itse jään.

On maja kehno. Korjata ma koensen seinäin hataruutta köynnöksillä,on ilma kylmä, vaatteet ohuet.

Tuo piiat kukkasia – viekää pois ne.Ei kukist’ ole. Merkiks’ surustanite luokaa mulle oksa sypressin.

Jo ilta saa. Ma tahdon suojapaikantuolt’ alta suurten bamburuokoin löytääyön leposijaks’ kylmän, aution.