Grosphukselle

Tyvent’ toivoo mies, jota syliins’ sulkeemeri Aigeian, kun on yö, ja pilviinmeni kätköön kuu, ja kun teille laivantähdet ei tuiki.

Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein,lepo Meedein myös – aseloistossansa;mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta,purppura myös ei;

korut, aarteet ei, – vaka liktor itse,joka eessäs käy, sydänhuolt’ ei häädä;salat tuskat nuo yli kattolaattainliehuen lentää.

Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoonota pöydälles isäs suolakippo; –toki silloin ei himot, eikä kauhukarkoita untas.

Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa?Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin?Et sä, luopuissas isänmaasta, pääseitseäs pakoon!

Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu,ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; –sido kaurihisi, rajusäätä viihdäviuhean myrskyn!

Ken se tajuuns’ sai ilot hetken, jättääjoka toiveen voi, ja hän vastuksillehymyn hienon suo; näet onni koskaanei ole täysi.

Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna!Perin loppuun löi ikä Tithonuksen!Ehkä suonee niin, mitä kielsi sultatunnit ne mulle.

Kas, Sikuulein maass’ sadat karjas mylvii,nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle,punavaipassas väri tummin loistaaAfrikan simpsun.

Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa,runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen,sarat pienen maan sekä taidon välttääjoukkoa inhaa.