Torquatukselle

Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,puut saa hapsia taas;muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,kuohuen veet ohi käy;

nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahtajohtavi karkelemaan. –Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistääuhkuvan aikasi pois.

Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä keväänkiitää, – kuolevi noin,kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessätalvi jo martona taas.

Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;kuoloa meille ne tuo: –Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,– tuhkaa, varjo sa oot!

Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enäähuomist’, taivahiset?Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,– pois perijältä se jää!

Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhäMinos lausunut on,ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitoshenkihin elvytä taas:

Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässytvarjoin mailta ja yön,eikäpä kahleit’ Theseuskaan voi katkoa Tuonen,missä Pirithous on.