Prometheus (Juva)

Sa taivaas verhoo, Zeus,utu-usvihinja voimaasi lapsekkaana,kuin poika ohdakistoon,koe tammihin ja kallioihin!Kas, yhä vaan mun maanion vankkumattaja majani, jot’ et sä kattanut,ja lieteni,min loimotussun kateeks käy.

En auringon alla tunnekurjempaa, kuin te, jumalat!Elannon surkeansuo uhrisauhutja rukouksetjumaluudellenne,ja nälkä teidän ois,jos lapset ja kerjuritei houkkina toivois vielä.

Kun lasna maailmaama katsoin ymmällä pää,niin eksynyt silmäni kääntyipäin päivää, kuin ois ylhäällä siellämuka korva, mi itkuni kuulee,ois sydän, kuin mun,mi ahdistettua säälii.

Ken mua auttoititaanein väkivaltaa vastaan?Ken mun pelastikourista kuolon ja orjuuden?Sä itse sait tän kaiken aikaan,pyhä, hehkuva sydän,ja nuorna, hartain innoinsä pilvein Uinujaahänen pettämänään kiitit!

Sua kunnioittaisin? Miksi?Sa huojensitko koskaanvaivoja sortuneen?Sä lievensitkö koskaantuskia itkeneen?Minust’ eikö karkaissut miestäkaikkivaltias aikaja kohtalo ikuinen, –mun herrani, Zeus, ja sun!

Luulit ehkämun korpeen pakenevan,vihaavan elämää,kun eivät kaikkinuoruusunelmat täyttyneet!

Täss’ istun, kuvani mukaanma ihmiset muovaan:suvun valtavan synty,prometheolaisen,mi on kärsivä, itkevä,on nauttiva, riemuitsevaja halveksiva sua,kuin minä!