Vaeltaja (Goethe)

Vaeltaja:

Sua Herra siunatkoon, oi nuori nainen,ja poikaa, mi lepääimien sinua rinnoillasiSuo mun liki kallioseinääjalavan sinisiimeessä täälläpois taakkani heittää,ja luonasi levähtää!

Nainen:

Mikä tehtävä saasinut helteessä päiväntien pölyssä tänne taivaltamaan?Tavaroitako tuot samaaseudulle kaupungista?Hymyätkö, mies outo,mun tiedustelullein?

Vaeltaja:

Tavaroita tuo kaupungist’ en.Nyt viilenee ilta.Minut kaivolle neuvo,min vettä sa nautit,nuor’ armas nainen!

Nainen:

Ylös kalliopolkua astu!Käy eteenpäin! Viidakkojen läpi johtaaylös tie majalle,mi on asumuksein,siellä on kaivo,min vettä ma nautin.

Vaeltaja:

Näen viidoissa näissäinehmon käden ohjaavan jäljet!Kiveä kivehen, rikas luonto,sa lahjoittavainen, et liittänyt täällä!

Nainen:

Ylemmäks yhä vain.

Vaeltaja:

Pilareita sammaleen peitoss’!Sinut tunnen, muotohon muovaava henki!Kivehen olet leimasi lyönyt!

Nainen:

Mies outo, käy eelleen!

Vaeltaja:

Ma kirjoja kivessä tallaan.Saa selkoa niist’ en.Kuluneet ovat askelten allasanat, kaiverretut syvähän,jotk’ kuuluttaneet sukukunnilleois mestarin hartahan hengen.

Nainen:

Mies outo, kiintyykö noihinkivihin sinun silmäs?Monen monta sellaista makaamun majani ympärillä.

Vaeltaja:

Ylhäälläkö tuolla?

Nainen:

Heti, kun vasemmallesekahan käyt pensaiden noiden:kas täällä.

Vaeltaja:

Sulotarten henget, ja muusat!

Nainen:

Tämä on asuntoin.

Vaeltaja:

Oi, rauniot temppelin vanhan!

Nainen:

Tiepuolessa täällähete pulppuaa, jokasuo vettänsä mulle.

Vaeltaja:

Elät, henkäilet hehkuen vieläyli hautasikin,ah, Henki! On sortunut yllesoma mestarityösi,sa kuolematon!

Nainen:

Sa hetkinen vartoo,ma maljan sun juodakses noudan.

Vaeltaja:

Muratti kiertää näitäjumalaisia, hentoja muotoja.Miten tomusta maankohoat,ah pylväspari!Ja tuoss’, sisarpylväs yksinäinen,miten sammal synkkä peittääsun kiirettäs korkeaa, pyhää.Sa murheella muiden laillamajesteettisesti katsotsisaruksia rauenneitanyt sirpaleiks’, raunioiksi,alas jalkojen juureen.Maan multa ne peittääpois piilohon pensaiden varjon,yli niiden heinä tuuhea häilyy!Niin halpako, luonto, on sulletyö mestarin mestarillinen?Pyhäkkös jaotatko niin kylmästimaan tasalle sekä kylvätsen ylle vain ohdakkeita?

Nainen:

Miten syvästi nukkuvi poika!Mies outo, mielitkö maatasa majassa? Vaiko ennenulos luonnon helmaan jäät sa?Ota poika, on viileä ilta,sill’aikaa vettä ma noudan.Nuku, armahin, nuku!

Vaeltaja:

Unes on ihana!Kuin terveydessä taivaallisessasa kylvet – hengität rauhaisasti!Sa, syntynyt suojassa pirstaleidenpyhän menneisyyden,sua varjostakoon sen henki!Kenen yllä vain se lepää,joka hetki on hällejumalainen nautinto.Sisässäs elon siemenet versosa säihkyvän keväänihanin koru, loistaja veljiäs johda!Jos verho kukkiva kuihtuu,povestas kohotkoontäys heelmä,mi päivän paahteessa kypsyy!

Nainen:

Ah, siunaus Herran! – Hän vieläkö nukkuu?Veden raikkahan lisäkspala leipää vain tarjota on.

Vaeltaja:

Sua kiitän.Miten kauniisti kaikki täällävihannoi sekä kukkii!

Nainen:

Kotihin pian pelloltamieheni saapuu.Jää luoksemme, mies,syö kanssamme iltainen eine!

Vaeltaja:

Te asutte täällä?

Nainen:

Majan kivistä laatimun taattoni näidenmuurien suojaan.Me asumme täällä.Minut kyntömiehelle naitti,ja henkensä luonamme heitti. –Lepäsitkö jo, armain?Miten hilpee hän on, – ja leikkiä mielii!Sa veitikka pieni!

Vaeltaja:

Ikiversova luonto!Elon riemusta saa kukin osan,joka lapselles perinnöksimajan annat sa äidillisesti.Ylös temppelin räystäälle pääskypesän laatii tietämättäänpyhän paikan minkä hän tahraa.Kotelon mato talveksi kehrääsiron, kultaisen lehvän suojaan.Ja, ihmislapsi,sa laaditmajan keskelle menneisyydenpyhän raunioita.Surutonna haudoilla elät! –Jää hyvästi, onnekas vaimo!

Nainen:

Sa jäädä et tahdo?

Vaeltaja:

Niin teitä kuin poikaakaitkohon taivas!

Nainen:

Ties onnekas olkoon!

Vaeltaja:

Mihin johtaa polkuyli vuorien tuonne?

Nainen:

Pois Cumaan.

Vaeltaja:

Miten pitkält’ on sinne?

Nainen:

Peninkulmaa kolme.

Vaeltaja:

Hyvästi jää! –Minun matkaani ohjaa, luonto!Ja muukalaisaskeliani,jotk’ käy yli hautojen pyhäinpyhän menneisyyden!Majan luo minut ohjaa,mi suojass’ on pohjoiselta,jota poppelit varjostavatsydänpäivän paahdetta vastaan!Jos ehtoolla jälleenkotihin majalleinma palaan,jota illan viimeinen rusko kultaa;minun kohdata tällainen nainen suo,käsivarsilla poikaani kantain!