Ilmesty iloni impi

Kun ma kuljin karkeloissa,istuin iltojen ilossa,niin sä siinnit silmihini,kajastit utukuvana,sytit tulta syömeheni,lemmen lieskahan kohensit,mutta et sä luokse tullutetkä lentänyt lähelle;ja kun koitin kohti käydä,käsin kaunoa tavata,niin sä jo suhahdit siitä,lensit kuni lentimillä,auerpilvenä pakenitluota pojan läylimielen,miehen miettivän polulta.

Tuli tuosta toinen aika,aika kolkko ja kovempikun en iloa isonnut,kaivannut en karkeloita,olin kyltynyt elohon,väsynyt pahoin peräti,suru syömehen sikisi,tuli tuska tuntohoni,olin kuin kirottu, kärsinpäivisin pahasti, yönivalvoin unta ottamatta;sairas sieluni värisi,ruumis raihnanen vapisi.

Silloin taas sa silmihinipilkahdit pimeän halki,tuikit tähtösen tulenayössä poian yksinäisen;toit iloa, toit suloa,lämmitit lumista miestä,kummittelit kuolevaisenelämän-ilona hetken,kaksi, kohta kolmannellapois jo kiirehin katosit.

En mä tiedä, ken sä lienet,kussa kuljet, missä piilet,tokko saavutan sinua,aarretta eloni löydänennen Kalman kartanoita,elon aatkelan ajallavaiko vasta vainajanatuolla Tuonelan tuvilla.

Mutta jos sä joskus saavut,ehätät iloksi mulleverenä, lihana, luuna,käsin kosketeltavana,niin sinut syliini suljen,povelleni pääsi painan,että kuulet kuiskutuksenälyät ihanan äänenpovesta pätöisen poian,alta rinnan riutunehen;ääni siunaten sanovi,haastavi halu sydämen:Kiitos, kiitos unten aave,aave suurien ilojen,kiitos, kiitos kultalapsi,lapsi laulajan elämä!

Ilmesty iloni impi,saavu sieluni sulous!