Pikku Aunelle

Kuules Aune-kultanen,kun ma sulle haastelen.Paikan tuon ma sulle soin,että silmäs nähdä voin;katsos noin!Ollos hetken alallasi,hiukan hilli nauruasi.

Kun ma ennen sinunlaisnaleikkiväisnä, nauravaisnaaamusesta iltahanaina samaan tapahannähtiin ahertelevan,niin mä silloin luulin, ettäelo tää ei kyynelettämurheen, elonhuolten vuoksitoisi mulle silmihin.

Päivä pääsi, aika juoksi.Aina vaan ma nähtihinnaurusuuna; tokko vaankyynelöin ma ollenkaan,paitsi silloin, kun ma suutuinhäijyn lailla,lupaa vaillaluvattomaan, pahaan puutuin,mi ei ollut mielehenisän eikä äityen.

Noin mä nauroin, kun sä nyt.Naurun syyt’ en etsinyt.

Koulunpenkkilöilläkinuseasti unhoitinvakavuuden; kujeilinmillälailla milloinkin.Tuosta sain ma nuhtehiarjoskus aivan ankaria,kun en tainnut totellaenkä löynnyt rajojatyön ja leikin.Nauru veikinmyös mun usein nurkkahan;häpeän sain raskahan.Korvapuustin läksyt ainsaivat naurutaudiltain.

Aika kerkes, vuodet vaihtui,lapsuusaika poijes haihtuiniinkuin eestä tuulienhäipyy hunnut usvien.Kuvakirjat kiini suljin,totta kohti täällä kuljin.

Hymy herkes, nauru katkes,kyynellähteet auki ratkes.

Elämä on kylmä jamelkein kuni kuolemasille, jolle se sit’ on!Olin orja kohtalon,joka multa naurut kitki,jota orporaukka itki,kunnes naurun kokonansaunhoitti hän itkuissansa.Itkin kaikki kyyneleeni.Kun ne loppui, sydämeenitelkesin mä tuskani.Itkutonna,naurutonnakuljen, kannan taakkani.

Aune-kulta! Nauru mullahelky ei kuin helkkyy sulöa.Itkeäkään saata en,vaikka suru sydämenjoskus pyytää kyynelettä –kuiva silm’ ei vuoda vettä.

Soimattihin mua ennen,armaan lapsi-ajan mennen,houkkioksi nauravaksi.Muutuinko ma paremmaksi:Kertyi mulle syytä kaksi,joista nyt mua soimataan:Itken, kun on naurun syytä,nauran murheen mustaa kyytä;ajallaan en milloinkaanlahjoja ma käytä niitä,mulla, näät, ei taito riitä.

Tällälailla täällä, oi,inehmoisen käydä voi!Monen täällä hukka vie.Oikukas on elon tie.

Säästä sinä, lapsikultailon tulta,ettei tuota puutu sultasaapuessa surujen,elonhuolten hetkien.