Sitä uutta odotellessa

Soi huuto nyt ympäri maailman,joka ilmojen ääret huhuu,ja se täyttävi maan sekä taivahan.Näin ääni se meille puhuu:Pois pankaa arvojen astehet,pois yksilön orjuusaattehet!Kukin olkoon herrana itsensä,sillä siksipä hän on luotu.Kukin kuningas olkoon mielensä,ei muut’ ole kelleen suotu.Yli kaiken olkohon vapaus;hyvän ompi se kruunaus!

Näin huutaa ääni ja maailmaon niinkuni kuolemalla:perustukset järkkyy, raunionaon kaikki ja kauhun alla,väkevänkin voimat herpoutuu,kysymyksiä täynnä on kunkin suu.Mut kova on vastine, ankaraja se julma on korvan kuulta;jos kellä on korvat, on kuulevanäin elämänlakien suulta:Jos uutta luomisen työtä eivoi maailma kestää, niin sen veiperikatohon puuttuva perustus,siis oma sen heikkous!

Ei muuta sen täytyne kestääkäänkuin painoa raskautensa,ja turhaan eipä se pelkääkään,se kun tuntee heikkoutensa.Siks kuolemanpelkoa päällä on maan,varmuutta ja selkoa vaaditaan.Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus’,ja sillä on vahva mahti,jota vastaan turha on urhokkuusja elämän sokea vahti,mikä kantaa nimeä itsekkyystai tietämättömyys.

Ja kohta se kaikki jo tapahtuuja pian se uusi ehtii.Elonpuu pian murtuu, murskautuutai – uusia silmuja lehtii.Paras meidän täällä on tarkastaa,tulevalle tanhuat tasottaaja estää tuhmien taisteluunsitä vastahan ryhtymästä,näät, sehän se estävi elämänpuunihan ehjänä kestämästä!Tienraivaajia me olemme,sen tulevan eestä me seisommeja vuotamme koska se hetki lyö,jona elämän loppuu yö!