Syksyä (Kaatra)

Nyt lehdet lentää, varisee,syystuuli pieksee puita,pois kesäkorut karisee,vaan puissa joitakuitaon lehtiä ja oksillaanne on kuin ois ne ivallaan.

On kesä lyhyt. Tuskinpase täysin tulla ehtii,luo lämpöä ja paistettaja puissa oksat lehtii,kun taas jo pois se kaikkoaaja alla syksyn on jo maa.

On luonto niinkuin elämä,mi ihanteita vailla,on aina synkkää syksyä,ja talvituulten laillase jäätää ihmissydämetja tukahuttaa tuntehet.

Mut kesän meille ihanteettuo elon talvisäihin,luo lakkapäiset lainehetne valtimoiden jäihin,ne mielen synkän seestyttääja väsyneitä virkistää.

Vaan miksi ihanteillakinniin lyhyt tääll’ on aika,miks voittavi ne kumminkinain talvisäiden taika?Miks ihanteiden ihmepuuniin pian kuihtuu, lakastuu?

Miks ihanteiden ihminenain elon alle taipuuja miksi ase aattehenniin pian hältä vaipuuja tylstyy taikka katkeaaja tuskin mitään aikaansaa?

Kas, alla arkihuolienja olemisen armonei kestä ase aattehenja mahti miehen tarmon:Jok’ ainoalta ihanteetlyö taistotavan käsitteet.

Mies tuskin täällä tuntevinyt aatteen aateluuttaja rintahansa tahtovihän saada ilmaa uuttaja tarttuu hengen tapparaan,käy taistotietä astumaan.

Kun hän jo pettyy! Elämäei ihanteita tunne.Jos täällä tahtoo iskeäja lyöpi vaikka kunne,niin paatta vasten aina lyö,ei näe, kun on yllä yö.

Vain kipeniä kimmahtaase vuoren paksu paasi,ja turhaan kalvat kalskahtaa.– Ken elonvuoren kaasi?On sitä vastaan turha työ,jos vaikka millälailla lyö.

Ja miekanterät tylstyvi.On miesten mielet haikeet.Jos vaikka kunne katsovi,on eessä ajat vaikeet:Pois ihanteen on kesäkuu,on jäätä maa ja lunta puu.

Ja pakkasessa paukkuvise elon hallavuori,ja lumihin sen jäätyviniin moni mieli nuori.Jos pakkasesta säästyy ken,niin vuoren peikot vievät sen!