Toivotonta

Kun lammasnahkanaamasija nöyrän ilmees nään mä,niin tahtomatta miettimääntaas kohtaloas jään mä.

Noin syvään harvoin syöpynyton otsaan orjanleima;on vieras sulle jokainenjo miehenpiirre reima.

Ja kaippa sentään sinäkinmies mielit olla varmaan,vaan säikähdit, kun vastassasnäit elon arjen harmaan.

Ja kättäkään et nostanut,kun toden tunsit kuivan,vaan annoit itses sitoakuin härjän, riihtä puivan.

Ja kuinkas myös? Voi uhmata,kun yksin täällä häärää,vaan toinen nuotti silloin soi,kun perhe suunnan määrää.

On silloin leipää saatavajos mihin hintaan hyvään;ei auta vaikka kumartaasun onkin pakko syvään.

Ei auta vaikka loukataansua sisimpääsi saakkaja vaikka liian raskas onsun hartioillas taakka.

Ei auta vaikka näetkinsa vaihtuvasi juhtaan,näet tekojasi valvovanvain mielivallan puhtaan.

Ei auta vaikka tunnotonsua teettäjäsi riistää. –Ei sulla varaa valita,ei pontta liioin kiistää.

Sun onhan pakko ahertaa,suut nälkäiset kun vaatii;ja arvelu ei auta kunlain elonhuoli laatii.

Ja katkeruus jos joskus sunon vallata, niin tiukkaansa huulipariin suljet sentai kyhmynyrkkiin piukkaan.

Sun tarinasi tuttu on,ja kohtalosi kokiniin moni muu. Vaan seikka täävoi ihmetyttää toki:

Noin syvään harvoin syöpynyton otsaan orjanvana.Ei sitä muu kai pyyhi poiskuin yksi mahti: Mana!