Seinäkirjoituksia Tammisaaren pakkotyölaitoksen päävahdissa

Jos ihmisell’ on mielikuvitusta,voi uneksia päivät niinkuin yöt.Voit unelmista saada huvitusta –sen verran aikaa valvot vain kuin syöt.

Näin kulutan mä päivän toisen perään,ja huomisesta olen huoleton.Mä syötyäni nukun – syön kun herään,ja kuvittelen: kaikki hyvin on.

Ei tätä kestä iankaikkisesti,tää joskus jonkunlaisen lopun saa.Vaan toistaiseksi – kesti mitä kesti! –on tehtäväni aikaa kuluttaa.

Sain eilen paketinkin taas,söin siitä kohta puolet.Mun nälkä oli – katsokaas. –Nyt poistui ”leipähuolet”.

Ja päätyttyä ”päivätyön”nukahdin rauhaisasti.Makeaa unta koko yönmä vedin aamuun asti.

Heti kun silmät auki sainmä kävin ruuan kimppuun:Mä voihin tartuin sormillanija hampaillani limppuun.

On tapa täällä semmoinenja semmoisena pysyy.”Miks’ niin?” sä kysyt hymyillen. –Ka vielä tuota kysyy!

Voileivän tekee sormillaan,näät, melko joutuisasti,mut teepäs varpaillasi vaan,niin näät: käy hankalasti.

On meillä vaihtoehdot nää,ei löydy mitään muuta.Jos tahdot kättä pitempää,niin nurkassa on – luuta.

Oi huoletonta elämää:kun joku aina muistaisvaan paketteja lähettää,niin kyllä päivät luistais!

On meille varsin vaikeaakohtalon kova koulu.Mutt’ usein paketin kun saa,niin meill’ on aina joulu.

Muistui lapset armaat mieleen. –Pistän tuohon ovipieleenpienen muistorunon näistäkallehista kassapäistä.

Istun iltasella tässäitsekseni ikävässä.Tuonne lentää aatoksenikotiin, luokse rakkaitteni.

Mulla oli neljä lasta.Nyt on viisi. Nuorin vastasyntyi, kun jo olin poissanäissä hornan komeroissa. –

Silmät himmentääpi sumu,korvihini kuuluu humu:leikkivien lasten ääni. –Aivan pyörällä on pääni. –

”Tule, Unelmani! juokse. –Joutukaa jo isän luokse:Väinö, Uljas, Kyllikkini,pieni Sointu Lemmikkini!” –

Tyttö luopi katseen hartaansilmihini, tarttuu partaan,toinen puristaapi kaulaa,kolmas korvanani laulaa.

Väinö, vanhin veikko pauhaa:”Antakaa nyt hiukan rauhaa!”Uljas, pikku veikko, lisää:”Älkää kiusatko nyt isää!” –

Äiti tuolla leipää taittaa.”Taitaa sulle ruoka maittaa”sanoo, tuopi pöytään voita,paistia ja perunoita. –

”Nyt on poissa kaikki surut!Isän pikku kullanmurut!Rakkaat sydänkäpyseni!” – –Juttelenkos itsekseni?

Iltakos nyt on vai aamu?Haihtunut on vaimon haamu,Väinö mennyt menojansa,vienyt Uljaan mukanansa.

Kyllikkikin kaulastanikirpoo, katoo Unelmani,sylistäni lasken Soinnun.Vihdoin tykkänänsä toinnun.

Olen yksin. Kolkko koppi.Tyhjä tääll’ on joka soppi.Mitään muuta silmät ei nääkuin nää neljä tyhjää seinää.

Korvihini kuuluu humu,silmät himmentääpi sumu.Sumun läpi lastenkuvatsilmihini kangastuvat.

”Väinö, Uljas, Kyllikkini,pikku Sointu Lemmikkini!menkää! – Unelmani, juokse! –Älkää tulko isän luokse!” –

Silmistäni tippuu vettäkäsilleni. Luulen, ettäitken. – Pikku kullanmurut!Isän valtaa suuret surut. –

Täytyy saada vaihtumahanajatukset. Haihtumahanjollen saa jo ikävääni,tuohon muuriin murskaan pääni.

Pitemmält’ ei enää autatäällä toimetonna maata.Enhän iankaiken saatamaleksia niinkuin nauta,yötä päivää vetää unta.Ei – sen tehköön johtokunta!

Voi vietävät! Taas paperini veivät!Ja kynänpätkät – sormiani eivät!Ei viety myöskään päätä eikä kaulaa:siis vielä saatan runoilla ja laulaa.

En sure noita pikkutavaroita.En niitten tähden paljon suuta soita.En myöskään paljon sure vaivojaniniinkauan kuin ei viedä – aivojani.