Joh. Wilh. Snellmanille

On totta ihmisillä mont’ eri rientoa:Yks pyytää rikkautta ja kärsii puutetta,Vatsaansa toinen hoitaa makeita ahmien;Yks käyttää elämänsä, saadakseen tähtisen,Taivaana pitää toinen korkeeta säätyäJa, saatuaan sen, luulee tuonesta päässeensä.Mut kerran rikas kuolee ja maassa majan saaJa perillinen tuskin sen nimen tallettaa.Ylhäinen kuolee kanssa ja, kuten kohtuus on,Saa marmorista patsaan sylissä puistikon,Ja kultakirjaimilla on siihen patsaaseenNimensä piirustettu korkeine tähtineen;Sukunsa kauan muistaa hänt’ ylpeydelläJa kauvan marmorpatsas voi seista pystyssä.Mut ajan hammas murtaa muruksi marmorinJa korkeen suku kuolee kuin kerjäläisenkin:Yks tuonen kirves heidät kummankin maahan lyöJa heidät viimein peittää yks sama unheen yö.

Kuitenkin löytyy niitä, joit’ aik’ ei tuhoa,Vaikk’ oisi turmatöissään jos kuinka ankara,Joidenka muistomerkki’ ei myrsky ruhtaise,Ei rauta, ruoste raiskaa, ei tuli turmele.Myös Johan Wilhelm Snellman semmoisen patsaan saa –Nimensä loisto kyllä sen patsaan kannattaa.Hän taistel’ ihmisyyden ja maansa hyödyksiJa pilvipäivää monta eläissään koetteli.Senvuoksi Suomen kansa se hälle patsahanPystytti sydämeensä ainian seisovan.