”Laureatus-erakko”

Kun käyt suurta erämaataKuudanyössä, aavaa santaa,Harhaan näät, – ei katsees saataViivain, varjoin paikkaa taataEtäisyyksiss’ ilman rantaa.

Mikä totta? Harha missä?

Et nää mitään, mikä antaaMittaa äärettömän suureen,Pientä pitäis nähtävissä.Vaeltajan jalkain juureenHäipyy silmä tyhjyyksissä.

Yhtyy likeiset ja loitot!Suuri, pien’ on rajaa vailla!Loistaa sirppi likimaillaKeltakuun, ja tähtisoitotTultaan luo kuin sainiostaSylen päässä erakosta, –Kun taas ensi hiekkaharjatHaipuu siintämättömihin,Kuin jos noista pitkät sarjatPaiskattu ois avarihin.

Tiedä, ettei käyttää koitaKäypää kaavaa mittanansaErakko siin’ istuissansa,Arvostellen näitä, noita,Hän, mi siellä unhollansaMaksaa runorikostansa,Maksaa unelmistaan, joitaKutoi omaan mailmahansa,Hän, mi, vaikk’ on ruhtinaita,Istuu korpilinnassansa, –Palvellen, vaikk’ ilkkuu kansa,Oman uskon jumaloita!