Norsut

Meri punainen, liikkumaton on aavikon santa,meri liekehtivä ja rannaton unessaan.Utu kuparinkarvainen verhoo ihmisen maanhyvin kaukana, missä on aallokas taivaanranta.

Ei elämää, ääntä. On kylläiset leijonatsadan mailin takana nukkuneet luolansa huomaan.Käy kirahvi lähteitten sinisiä vettä juomaanläpi palmuston, minkä pantterit tuntevat.

Läpi sakean ilman lentää linnut pelkää,sitä kiertää aurinko hehkuva, suunnaton.Jokin boa kuumuudesta nukkunut on,hidas aalto käy joskus pitkin sen suomuista selkää.

Kun hehkuva tienoo, min ylitse kaartuvatvalonkylläiset taivaat, kolkkoa untaan jatkaa,kas silloin halki aavikoitten matkaakotimaahansa norsut, hitaat ja mahtavat.

Ne tulevat lailla möhkäleitten laajainnäköpiiriin, ilmaan tomua nostaen.Hyvin suoraan ne kulkevat. Hiekkakinostennäet sortuvan alla valtavien raajain.

On johdossa iäkäs päämies. Nahka senon halkeillut lailla vanhain puitten kuoren,min on uurtanut aika. Sen pää on lohkare vuoren,selän kaari nousee raskaasti keinuen.

Saman vauhdin ja suunnan säilyttäen tarkkaanpölyn peittämän joukkonsa johtaa se maalia päin.Jono kumppaneitten seuraa jyhkeäinvaon möyrien hiekkaan, luottaen patriarkkaan.

Rakosilmin ne matkaa, viuhkakorvineen.Torahampaitten välissä riippuu kärsä köyry.Lyö vatsa hölkkyen, siitä nousee höyry,hiki usvana leijuu ilmaan paahteiseen.

Jano vaivaa, aurinko polttaa selkäluita,tulikärpäset tuhannet jakavat pistojaan.Vähät siitä! Ne muistavat ihanan, kaukaisen maan,rodun suojapaikan, mi kasvaa viikunapuita.

Joki korkeilta vuorilta laskee, ne näkevät sen.Ui karjuen siinä mahtava virtahepo.Kuun paisteessa rantaan, jäsenissä lepo,pian käyvät ne juomaan, ruokoja taittaen.

Niin rohkeina, hitaasti norsut taivaltavat,jono musta, lävitse aution erämaan.Ja aavikko vaipuu rauhaansa kaameaan,näköpiirin taa kun viimein ne katoavat.