Yön kylmä tuuli (1934)

Yön kylmä tuuli käy, käy läpi tyhjäin puitten,ja varvun kuivuneen se joskus katkaisee.Kuin käärinliina lumiaava aukeneemaan yli aution ja yli haudatuitten.

Yömustin lentimin vaeltaa korpit vainmaan pintaa viistäen, taa taivaanrannan jäisen.Ja koirat aukaisseet on kummun yksinäisenja hampain taistelee nyt luista vainajain.

Maan alla vainajain ma vaikertavan kuulen.Oi kalvaat asujat yön päättymättömän,mi muisto häiritsee unenne sikeän,mi itkuun katkeraan viel’ avaa jäisen huulen?

Unohtakaatte! On jo sydämenne maa.Pois suonistanne vuos jo elon lämpö, veri.Oi kuolleet onnekkaat, kun madot luunne peri,elämää muistakaa ja pitkään nukkukaa!

Ah, kätköön vuoteenne kun vaipua saan syvänkuin orjasoutaja, min raudat katkaistiin,niin riemuiten nään sen, mi minuks sanottiin,taas tomuun yhteiseen, mist’ on se, yhdistyvän.

Oi unta! Vaikenee yön varjot, vainajat.Käy tuuli. Kuuntelen vain koirain huohotusta.Soi, luonto armoton, sun huokaukses musta,sa sydän haavainen vain nyyhkit, valitat.

Vait! Taivas kuuro on, maa sua halveksuu.Jos toipua et voi, miks tuhlaat kyyneleitä?Kuin susi kuoleva sa kärsimykses peitämi kiinni tikariin käy verisenä suu.

Viel’ yksi kidutus, viel’ yksi taisto vain.Oon poissa. Kitaan maan vain rahtu lihaa putoo.Ja unhon ruoho haudan ylle peitteen kutoo,niin yllä turhuuden iäti rehottain.