Bertrand de Born

Autafort on raunioina,suitsuu vuorenhuipullaan;linnanherra kahleiss’ seisooeessä läänikuninkaan:»Sainpas sun, mi miekoin, lauluinnostit kansat kapinaan,hurjapään, mi saatoit lapsetisiänsä uhmaamaan.

»Eikö kerskaillutkin ainauhkaylväs röyhkeytes,että puolet neros voimaariittää joka hankkeeses?Nyt ei puolet riitä: – huudakoko henkes avukses,jotta linnas jälleen nousis,katkeaisi kahlehes!»

»Sait mun, kuningas ja herra, –niin, Bertrand de Bornin näät!tuon min laulut liekkiin syttirajamaittes kaikki päät,hänet, jolle valtiaanasyystäkin sä vihaan jäät,jonka tähden lapses kantoiisän vimman raskaat säät!

»Tyttäres hän saliss’ istuimorsiona herttuan;vei jo soittajani hällelauluviestin uljahan:lauloi immen ahtaat aatteet,kaihot neiden laulajan,kunnes kyynelhelmet kirkkaatpeitti hunnun loistavan.

»Varjost’ öljypuun hän nousi,paras poikas pystypäin,kun toin tuimat sotalaulut,meltomieltä terästäin.Joutuin satuloi hän ratsun,lippu liehui kädessäin:Sortuvan Montfortin luonasurmanuoleen hänen näin.

»Veriin syliini hän vaipui,vaan ei haava poltteellaan, –kuolo kiroukses allatuotti tuskaa eroovaan.Ojentaa hän sulle tahtoikättään yli veen ja maan:Ei sua kohdannut, ja niin häntätä kättä painoi vaan.

»Silloin, kuten Autafortin,voima multa murtui, oi!Eipä koko, eipä puoltajäänyt, eikä laulut soi.Vangiks miehen sait, min henkimurheessaan ei mitään voi;surulauluun vain nyt enääsiipensä se lentoon loi.»

Kuningas hän päänsä painaa:»Poikani sa viettelit,hurmoksiin sait tyttäreni,nyt myös minut liikutit.Vainaan veikko, käsi tänne,jolla häntä hoivasit!Kahleet pois! Nyt henkes tunnen,nerossas sa ilmenit.»