Punasoturi

Ei arvoltansa suuri hän,ei vielä varsin vanhakaan,pikemmin nuorukainen.

Hän tyyntä, rauhaa rakastija kotipihan puuta.Ja kodissansa leipää huusniin monta pientä suuta.

Rauhan mies, se oli hänja rauhan työhön luotti,niinkuin moni Suomen mies,ja parhaintansa vuotti.

Vaan mahtivalta riistäjäin,se vihanviljaa kylvi,ja puute kansaa ahdistija vainonpirut mylvi.

Jos kuinka teki parastaan,ja toivoi tahi luotti,niin yhä sorto suurenija nälkäkuolo vuotti.

Tää sorto verileikkihinvei vihdoin orjaluokan.Nyt sinne myöskin riensi hänja miekkaan vaihtoi kuokan.

– Mä lähden! Muu ei auta nyt,mä kaadun tahi voitan!Mä teen sen, minkä tehdä voi,ja parahani koitan!

Hän rauhan mies nyt soturi,se tieto aateloipi:– Tää kansa kautta itsensävain pelastua voipi!

Se kansa tosi onnehenvoi itseänsä nostaa,mi oman veren lunnahinsen vapauden ostaa!

Hän taisteli kuin urho maanja urhon nimen kantoi,vaan vihdoin kuolon tuomionne valkohurtat antoi.

On mieli tyyni, pelvoton.Se tieto aateloipi:– Tää kansa kautta itsensävain pelastua voipi!

Jo kuuluu käsky: – Ampukaa!On murhamiehet työssä.Ja uljas punasoturinyt nukkuu – kuolon yössä.