Ei kuolla me!

Kaikuu taaskin Karjalassamurheen mustavirsi tuo:”idäntaivas tulistuupiviha sieltä hiipii luo,vaarassa on kaikki, kaikki,pyhä, kaunis, kuopataan,vilpin väärät ketunpolutnousee täällä kunniaan.

Sortuu koti, sortuu sydän,valonvilja varisee,yllä pyhäin pyrintöimmevainonvarsat astelee.Sydänsurun raskas taakkaKarjalalle lankeaa,alla öiden, hämär’töidenompi Karjalamme maa.”

Kaikuu, kaikuu tuskanvirsi,liikkuu mustin purjehinelämämme pursi taaskinhelmaan tuiskun, vihurin.Mykistyypi herkkä mieli,silmä hetken kyynelöi –,miksi, miksi ajanmurhetaaskin Karjalata löi?

Mutta hetkeks’ murtuu mieli,kohta taas se leimahtaa,kohta taas se korkealletoivonvirttä julistaa.Syttyy niinkuin tähti yössätoivon tuli sydämmeen,aukee eessä aamunauerhehkuu usko huomeneen.

Kuollako vois Karjalamme,Suomen rakas rajamaa,vierahalleko tää tanner,jossa Väinö uinahtaa,jossa nukkuu Jouko, Kauko,jossa heimonparhaat on,oisko mennyt miestenmieli,kuollut kunto Kullervon –?

Ei me kuolla! Ei me kuolla!Tulkoon yökin tuhoineen,tulkoon vaivat, surut suuret,uskomme me huomeneen.Meit’ ei murra itä, länsi,oomme Karjalata ain’,oomme aina laulun kansaakansaa uskon, unelmain.

Ei me kuolla! ElämäämmeSuomen Sampo sarastaa,tämän hetken hirmut, vaivatuusi päivä helpoittaa.Oomme aina Karjalata,vartijoita rajamaan,täällä Suomen siniviirinkohotamme kunniaan.

Astukaamme auroillemmetyynnä, tasaisina vaan,rajasoita, sokkeloitauutterasti perkaamaan.Poies suru, – taivas tosinpimeäksi pimenee,tuttua se, hetken kestää,sitten kirkkaaks’ lämpenee.

Astukaamme auroillemmetyynnä, tasaisina vaan,vannoin ilon, surun hetkinettä aina kulkemaantulemme me karjalaisnakarjalaisna kuolemaan,viime hetkilläkin uskoin:hauta meill’ on oman maan.