Huhtikuun lapsia

Tuuli soitarinoisydämmeen se koski,kuulin senkyynelenpolttavan sai poski.

Taru tääelämääpisara on hento,on se vaankokonaanonnen tähtilento.

Sanotaansammumaanpaljon täällä saavan,kenpä vaansammumaansaa huhtikuisen haavan?

Hiljaan soitarinoikannel virsi vieno,laulele,soittele,taru pienen pieno.

Kasvoi Karri lapsi huhtikuunäidin silmän siunailevan alla,ainut lapsi, ainut äidin ilokallein toive, syvin syömmen sulo.Kasvoi kuni sinikukka kunnaantaikka niinkuin terttu tuomipuussa:iloisena, päiväpaistehena paistain.Kirkkahana silmäpari siintipunamarjan lailla hohti poski,lämmin hymy huulosilla hehkuisanat soi kuin suviaamun laulu.

Kasvoi Karri, lapsi huhtikuunäidin silmän siunailevan alla,hyvänhymnit sielussansa sointui,kevätvalta suonissansa sykki.Terve, nuori elon kesäpäivän henkikukki kaikkialla, kukki, kasvoi –.Karrin elo, niinkuin kevätpuroriemuisana kevytsäveleisnä kulki:armas oli aamu, ilta ihanainen,keskipäivä kaunein kajastuksin kohtas’,herätellen tunteen tulta kotiin, isänmaahan.

Kasvoi Karri, lapsi huhtikuunäidin silmän siunailevan alla,etsein, oottain elon säveltänsä.Näki rauhan rannat, tunsi povenpienet väreet, arat aaltoilukset,muisti tunteen ensi valkovuokot,lemmen nurmen ensiviherrykset,lemmenlahden laineen ensilaulunkuni soiton sunnuntaisen kirkonkellon.– Nyt ne nukkui, rauha seppeleenälepäs’ kesäks’ tulleen kevään muistoloilla.

Karri lapsi, lapsi huhtikuun,mutta mieli päivänkirkas, lämmin,vailla huhtikuista kylmää yötä,aatos aurinkoinen, ei kuutamoisen kalvas,mieli oraan vihreä, ei talven valkopinta,sydän avoin, vailla varjoa ja viimaakevätöistä kuolon kieltä vailla,– sellaisena liikkui Karri lapsilapsi huhtikuisen aamupäivän;sellaisena aika hänet tunsi, uskoi,sellaisesta työt ja aatoksensa kertoi –.

Yön varjon, jäätynehen tunteen lapsi,pettymyksen lumimyrskyn luoma,tuulten kasvatti ja tytär tuiskun,tähtisilmä, kuutamoisen kylmä tyttö,järjen lapsi, jäisen tyynioli Kylli, huhtikuun yön syvä lapsi.

Yö aina sielussansa valvoi, kuutamoisenkirkas ilta, huhtikuinen hankihohdesydämmessä tunnelmiaan siitti,kodista sai surun, maailmalta talvenitsestään ei vielä oras noussut,– odotteli aurinkoaan Kyllin nuoruus,

Ei Kyllin sieluun ihmissilmä päässyt,hän itse kulki kuni mustajoutsentai niinkuin varjo huhtikuisen hangen,ei lemmenkesä lämmittänyt rintaa.– Niin ui tuo mustajoutsen elonvirtaa,ja rikkoi rauhan ihmislasten lauhain.

Huhtikuun illat,ne oudot illathaaveiden hämäräin;ne – kuun kummat sillatyllä hohtavien hankienja ihmiselämäin.

Huhtikuun illat,ne kumman kirkkaattuulien ja tunnelmain,kylvää kyyneliä kuutamo-lapsien teilleja kaihoja vain.

Huhtikuun illat,ne mustanlemmensyntymähetket vienot,ne päivänlämpimät,yökylmien lapsetja tunteen pettävät tienot.

Huhtikuun illat,ne keväänä hehkuutalven syömmehen peittäin,ne kaihoa kylvääja kyyneliä niittäinsen orjat käy onnensa heittäin.

Tumma oli Kylli tyttisilmä syvä, musta meri,poski hohti, kuohui verihuuli hymys’, elähytti.

Nuori oli Kylli tumma,nähnyt kesää yhdeks’toista,saanut kevään karkeloistasilmään taikatulen kumman.

Syttyi, sammui, hetkentulioli Kylli, hehkui hetken,tunne silmänräpäyksen retkenhällä kesti, sitten suli.

Kylli nautti nuotioista,jotka hälle sydän kantoi,hymyin niille tuulta antoi,– tuntein sydämmmessä toista.

Hyvä oli Kylli. – Miksioli aina Kylli hento,niinkuin tunteen tähtilento,kaiken kypsi kyyneliksi?

Siksi, että huhtikuutaKylli kantoi povessansa,yökylmää, hetken tuikettansa –,mi varjon luo, ei mitään muuta.

Näki Karri Kyllin kerrankuutamossa kulkemassa,kuuhun kultasätehistäloisti silmät, loisti kassa.

Katsoi Kyllin silmäin mereenKarri yössä, kuutamossa,katsoi syvään huhtikuinenluonnon honkaholvistossa.

Näkyi Kyllin hymy, kyynel,Karrin ensi laine läksi,ensilemmen hehku silmänheitti lemmenhämäräksi.

Kulki Karri, kaikkialtakaksi silmää hälle siinti,hymys’ huulet, kirkas kyyneltummiin silmäripsiin kiinti.

Lakkas’ rauha Karrin rinnan,soivat kuutamoisen soitot,tuleekohan aamukoitotvaiko iltaruskot riuturinnan?

Näki Kylli Karrin kalpeaisen,näki kirkkaan silmäpalon,näki tyynen kotilammen lapsen,kiintyi lapseen auringon ja valon.

Uppos’ syvään Karrin silmiinhymys’, varma voitostansa,niinkuin kuningatar tulenliikkui hohto poskillansa.

Hetken kukkaa kaihos’ Kylli,hetken auringoista lemmenaikaa,huulten onnea ja silmän tulta,jolle huomenna jo unhonsävel raikaa.

Istui kerran kaksi onnellistakuullen rinnan säveleitä,jotka sunnuntaista virttä henki,liukui pitkin onnen valkoteitä.

Posket hohti, syömmet syttyi, –”mennään korpehen me onnelliset”, –sykki Kyllin sydän hetkellisnä,– ”siell’ on meillä hetket riemulliset”.

Karrin silmä katsoi, katsoi...vaipuneena Kyllin silmään syvään,tuntui niinkuin pelännyt hän oisipainautua onnen syliin hyvään.

Mutta onnellinen oli Karri lapsi...Kylli uskoi että onnea on tässä...Aika tiesi: päivää huhtikuunyökylmät aina ompi päättämässä.

Sykki Karrin sydän:”Suuri olet lempi, pyhä,aina uutta luot sä yhä,olet neitseenpuhdas, jalo,olet sielun syvin valo.

Mit’ on ihmisrinta ilman sua?Jäinen linna, kuolon kylmä holvi.Mit’ on ihmisrinta lemmenrikas?Tuomi tuhatterttuinen se ompi.

Leimu lempi, pala pyhä tuli,riemun nuotiona säily,säily tunne neitsytpuhtahana,ollos rinnan autuusunelmana.”

Näinpä sykki Karrin sydän,leimus’ huhtikuisen lapsen mieli,kun hän kulki elon polkuansaonnen päivän valaistessa tietä.

* * *

Sykki Kyllin sydän:”Kaunis ompi tyyni kotilahti,kauniimpi on elon valtameri,ihanaa on onnellinen päiväihanampaa myrskymielen voittokulku.

Onni sitoo tuntehin ja toivein,vapaa tahdon elämässä olla.Etäällä mi mulle siintää –, siinä riemulikellä mi omanani uinuu, – siinä orjuus.

Karri lapsi, haavemieli herkkä,hyvää sulle elämässä toivon,sinä lauha leivo mielit kotiorren alle,min’ oon kotka, mielin maailmalle.

Ikuinen on tuli, sikspä palakoon,ikuinen on elo, sikspä perhoks maailmaan,tunteen tulivirttä laulamaan...ilon malja, onnen malja, maista aikanaan!”

Näinpä hehkui Kyllin sydän,haastoi huhtikuinen tunteen tuuli.

Päivä alkoi, päivä päättyi,viikot vaihtui,Karrin povi polttavammaks’ yltyi,Kyllin hymy kylmenija haihtui.

Uusi tuli, uusi tunneKyllin voitti,Karrin poski kalpeaksi kuihtui,silmäpalon kirkkaanmurhe voitti.

Kyllin kuva Karrin sieluuniäks’ jäätyi,Kyllin silmäpari, hymy, kyynelaina siinti, – siitäonni iäks’ häätyi.

Kyllin rintaan piirtoa ei pientämuistot luoneet,monta kuvaa syttyi, sammuiKarrin jälkeen, mutteijälkeä oo silti tuoneet...

Kuni varjo kulkee Karripitkin elonsiltaa,mykkä on, ei kyynel loista,sydän itkee yksinänsäkuutamoista iltaa...

Jo hapset on harmaatKarrin ja armaatsilmänsä sokeiksi sammui...

Hän vaivalla kulkeemutt’ sielunsa sulkeehän arkana aina. –

Jo Kylli on lunnaanonnelle suonut, hän kunnaanvihreän alla nyt nukkuu.

Sen ääressä istuvi illoinKarri ja tuntuvi silloinkuin katsoisi Karrihin silmyet armaat.

Vuosia istunut Karri on illoin,lakkaako milloin –?Lakkaa kun elämänsurunsa sammuu.

Ja itse hän vaipuvi mustahan multaan,saa haudalle seppeleen kuutamon kultaaja rintaansa rauhan jä etsityn onnen.

Hän haudalla hiljaan huhuu –”hän huhtikuullensa puhuu” –kuiskivat kuulijat siiloin.

Näin tunteen lapsena kulkee,mi saanut ei, syliinsä sulkeesydänlempensä syvintä kukkaa.

Povi hällä niin kaunista kantoi,elo kaiken kylmetä antoi,pyhin unhotu ei, ei koskaan – –

Taru tääelämääpisara on hento,on se vaankokonaantunteen tähtilento.

Sanotaansammumaanpaljon täällä saavan,– kenpä vaansammumaansaa huhtikuisen haavan. –?