Karjala (1911)

On Karjala maata nuoruuden,on tulen ja tuntehitten,on maata uskon ja unelmain,suvitoivojen kirkkahitten.On maata mahtavain muistojenja kallihin kokemuksen,on maata taistelun, huomenenja ikuisen innostuksen.

On maata Imatran kuohujenja Vuoksen vuolahan virran,sai lahjaksi kohtaloäidiltätulisäikehet tuntehenpirran.On maata suon, syväin korpienja laulavan Saimaanlaineen,maa muinaisvirsien, soittojen,maa laulun, kantelon, maineen.

On täällä lehdoissa laulaneetmeille Väinämö, Ilmari, Unto,täällä ammoin valtahan vihittiinsydänkirkkaus, oikeus, kunto.Ja täällä ne Sammosta unelmoi,nuo korpien kaukomielet,ja täällä ne kaunihin puolesta soijo muinoin kantelonkielet.

On täällä Kalevala laulettu,sen laulajat nukkuvat täällä,me astumme syttävin sydämmintämän kallihin haudan päällä.Oi kallis, kallis ja rakkahin ontämä Karjala, rajamme tuki,tämä heimo, mi surujen kirjastaelon kutsunsa korkean luki.

Ei muualla murhe niin musta liekuin Karjalan suru tuo suuri,muu maa se säilyvi helpommin,kun säilyy vaan rajamuuri.Rajajoukko saa ensiksi iskusta,aina jäytävi idästä viima,idän viimassa aina on pistäväketun kieli ja käärmehen kiima.

On muualla kesäkin kukkiva,meillä ollut on syksyä aina,on aina laihomme lannistuneetvihanorhien astuntamaina.Ja veljenkin povesta syytös soi:on tarmoa vailla tuo kansa;mut kenpä on kestänyt enemmänkuin Karjala, korpien kansa –?

Me olemme orjia ollehet,vain vapaa oli sydän ja tunto,ei kuollut heikkona heimo tää,ei hukkunut omatunto,omatunto mi alati muistuttaa:jos sorrut, sä sorrut suotta,tämä päiväkö olla vois raskaampikuin entiset tuhat vuotta.

* * *

Nyt tuikkavat kirkkahat kynttilätja Karjalan katsehet palaa,nyt muistot rintoihin intoaja toiminnantarmoa valaa,Nyt nuoruus nuortuvi, innostuu,nyt vanhan on povessa tulta,nyt kaikkien sydäntä sytyttäätämä kallis Karjala-kulta.

Nyt kirkastukoon henki Karjalanvuossatoja kestänyt, vapaa,nyt sydämmin kiittävin muistelkoonkansan entisen elämäntapaa.Nyt valveutukoon joka nuoressatuli tuikkava karjalainen,nyt Karjalan kulmia koskettakoonsydäninnon valtava laine.

Tämä heimoko luotu ois kuolemaan,ei sortunut ennen se yöhön,se uskoi, se luotu on elämään,on luotu huomenen työhön!Ei sortunut suruhun, murheisiin:se nousi, se hehkuna helää,se Suomen sydämmenharppuna soi,rajavahtina valvoen elää.

Tämä maa on luotuna elämään,se kestävi kohtalon painon,se voittavi idänhimon, lännenkin,oman itsensä kehnon ja vainon.Sen sielussa kipinä kirkas on,se tuikkivi: maa on meidän,sen Suomena saimme ja Suomena sejää nousevat, omaksi tiedän.

Me olemme Karjalan lapsia,rajavahteja Suomen rakkaan,me muistamme sydämmin syttyvintämän tehtävän kunniakkaan.Jos voimamme heikot lienevätkin,usko varma on meillä, on vakaa:ei lippumme värejä sielusta saairti elo, ei kuolemakaan.