Karjalan mies

Solakka, sorja,kirkas otsa, norja,kohosi kuin kuningaspimeässä pirtissänsä.

Välähti kirkas salamahänen surusilmissänsä.

Näin sanoi mies Karjalan,näin puheli polttavasti:

»Voi teitä te katalatvoi teitä te ounahaiset,tahdotte taaskin tuhojanäillä raukoilla rajoilla.

Irtikö tahdotte reväistämeidät emon liepeheltä?

Painaa meidät pojiksennehallaisehen helmahanne?Voi teitä te katalat,voi teitä te ounahaiset!

Tahdotte viedä kantelomme,eihän teistä soittajaksi,

tahdotte viedä korpemmekin,eihän niiden voittajaksiole teistä viinan veikot,miehet maireen mustan mullan. –

Eihän teistä kyntäjiksiKarjalaisten kivikoiden,

eihän teistä perkaajiksimeidän hallavainioiden.

Tehän maasta mustan mullankylmän kalmiston kynnitte, –tääll’ ei leipä leikin kasvatääll’ ei viinalla vihitä.

Täällä miestä tarvitahankyntäjäksi, kylväjäksi,Väinön virren veistäjäksi,korven herraksi Karjalan.

Voi teitä te kavalat,voi teitä te ounahaiset!

Ette te meitä eroitapaina ette polvellenne,ette ilmoisna ikinä!

Ei meitä itä murraeikä pohja poies syökse,me elämme iki eloa,kaadumme vain karjalaisna,niinkuin kuuset naavalatvatmeidän korpien povessa.

Ette miehet mustan mullankaada Karjalan kotia,särje kansan kanteletta!

Ne ovat verin vahvistettu,ne ovat kyynelin kastettu.»

Näin sanoi mies Karjalan.Uskoi syvästi sanansa. –