Maansa myöjä

Möin maatani mokoma,annoin kauno Karjalaanipalan ounahan miehelle,mustan mullan asukkaalle.Tein turja tuhoisan kaupan,möin palan isien maata,möin mä rauhan rinnastani. –Voi minua mies mokoma!

Sain mä maastani hopeita,kolikoita kourahani,sain mä tuskan tuntohonisyytöksen sydämmeheni.Itkin iltoja moniasurun polttaissa povea,kulin päivät tuskissanikaihoten kotikontua. –– Voi minua mies mokoma!

Miksi möin kotikontua,luovutin lunnaista maani,miksi annoin vierahalleisän kontua kotoista?Miksi annoin ounahallelapsen polkuni, poloinen,miksi murensin murenanisän haudasta vierahalle?– Voi minua mies mokoma.

Siksi annoin ainuttanimöin maatani mokoma,kun painoi puuttehen pulma,käski tuskani tunnoton.Siksi kontuni kadotin,kun ei leipää konnullani,siksi maatani murensin,kun ei suussa sulavata.– Voi minua mies mokoma.

Älä soimaile syvästi,kovin polttavi povea,älä kutsu kirousta,kannan tunnossa tuskia.Kovin kontua rakastinrakastin sen raunioita,vaan ei apua ainottatullut tuskihin minulle.– Voi minua mies mokoma.

Älä katsele kovastietpä tunne rajaraukkaa,etpä tunne sen tuhojapainavia puuttehia.Ei maa miehiltä murene,jos on avun antajata,pahan päivän poistajata. –Tuomareita kyllin meillävähän apua aikanansa. –