Syttyessä

Ens’ kipinä kun rinnassani sulle syttyi,mä hymyilin ja sanoin: pala vaan,mä uskoin että virvavalkea se ompi,mi nuotioks’ ei vartu milloinkaan.

Kun kipinästä toinen sulle syttyi,mä ankarasti mietin: kuolkaa pois,ei koskaan tuliroihu sulle multasaa nousta, eikä noustakkaan se vois’.

Se kasvoi, palaa, roihuu yhä vaanja tuska tumma kalvaa murtain mun,mun elämäni kaikki uskot uupuija kaikki valot peitti kuvas’ sun.

Mä kuljen kuni säken syksy-yöhön,mä ootan hetkeä, mi sammuttais’ jo täänsuruisen retken, joka vihloin viiltääja sitoo kärsimyksin minut elämään.

Pala kirottu, pala siunattu tuli turmion,sinä valkea elämänretkien vaikeimpain,mutt’ onnea huulille jää, kun säken sammuaa,se on tietoa: kuva sun yhä vielä on povessain.