Lasisilmät

Pohjanmaalla kaukaisellaAsui vanha eukkonenTilallansa rauhaisellaKanssa pienen tyttösen.

Stiina oli tytön nimi,Viisi kesää nähnyt vaan,Vielä peukaloaan imiEikä surrut tapojaan.

Töistä mailman ikävintäOli Stiinall’ aapinen;Lukuhetket ankarintaNuhdetta toi mummosen.

Lelut, kanat, kukot, muutaOli mieless’ ainiaan,Mutta kirjan oppii uuttaStiina yhä kammoi vaan.

Kerran mummon vieraisillaOllessa vaan hetkisen,Istuu Stiina kotosellaMummon «lasit» koittaen.

Aapiskirja kädessänsäLukea hän koettaa;Kova onni! – hädässänsäStiina «silmät» pudottaa.

«Rikki! voi, se oli pahaa –Mitä mummo sanoopi? –Eikä ole mulla rahaa –Varmaan hän nyt toruvi».

Pieni sydän suruissansaOli vallan katketa;Kyyneleitä murheissansaSilmät vuosi tulvana.

Mummo tuli surumielin,Tapaturman havaitsee,Vaan ei sentään sanoin, kielinKäpyänsä toruile.

Vaan hän otti lempeästiSyliin oman kultansa,Itkein puhui suloisesti,Lohduttaen armasta.

Vaan ei enää RaamattuaMummo voinut lukea,Senpä Stiina huomattuaTuntee syvää surua.

Stiina alkoi mietiskellä,Pientä päätään vaivata,Eikö hän vois huojennellaRakkaan mummon huolia.

Työhön ryhtyi hartahasti,Koko syksyn tutkien;Joulu tuli, sujuvastiLuki Stiina mummollen.

Nyt ei mummo «lasiansa»Enää yhtään tarvinnut,Hänen lasisilmiksensäOli Stiina muuttunut.