Puu ja vesat

Käsin hellin siemen oivallinenPantiin maahan, peitettihin.Ehti tuskin päivä paistaa,Kaste-kyynel kylvetelläMaata, missä siemen piili,Ennenkuin jo vesa kaunisIhasteli valon ihanuutta.

Tuli taimi puuksi vähitellen,Oli kaunis kuni neito,Ihana kuin metsän impi,Muita oli puita suloisempi.Jo sen siimehessä käki kukkui,Linnut lauloi lemmestänsä,Paimen siellä suudelmansaPunastuen antoi armaallensa.Tuli vaihetellen kesät, talvet.Nopeasti vieri vuodet,Jopa myrsky monta kertaaOli puuta säälimättä lyönyt.

Iski kerran ukkonen sen kylkeen,Repi oksat, särki varren.Puu jo päätään kallistaviHiljaan odottaen kuolemaansa.Mutta kumma! – vesoja nyt nousee –Kaunihia, tuuheoita –Emäpuuta ympäröimään,Aivan kuni lapset äitiänsä.

Kansat suuret, polvikunnat kuolee,Tuonelaan ne kutsutahan,Jättää heidän täytyy kaikki,Mutta uusi suku kasvaa,Häärii heidän rinnallansa,Herättäen toiveet suloisimmat,Vanhempien vaipuessa hautaan.