Suomen kaarti 1877–1878

Kun sota TurkinmaallaJo riehui parhaillaan,Ja viattomain veriVuos’ siellä tulvanaan,Niin silloin miehet meidänMyös riensi rivihin,Ja moni isä jättiNyt vaimon, lapsetkin.

Laps’ kotinurkassansaVuodatti kyyneleen;Pois läksi isä armasKentiesi ijäkseen.Mut povehensa painoiNyt äiti surunsa,Ja hiljemmin kuin ennenHän kätki kaipuunsa.

Sodasta kuului sana:«Teidänpä kaartikinMuassa ottelossaOl’ Gorny Dubniakin,Kun vankka SuomalainenSe hakkas päälle vaan; –Mut moni sentään kaatuiSotahan ankaraan».

Ja toinen sana kertoi:«Kun yli BalkaninKovassa pakkasessaMiehissä mentihin,Ei ollut leipää tarpeeks’,Ei myöskään vaatteita,Vaan nälän, kylmän vaiheetNyt saatiin kokea».

Sanoma kuului kolmas:«Miehenne joukottainUhriksi taudin joutuu,Mink’ ennättävät vain;Ja hiljallensa hiipiiJo kuolo monen luo,Ikuista rauhaa tarjooJa väsyneelle suo».

Sill’aikaa rauha tehtiinJa sota lakkasi,Ja harventuneet rivitKotihin palasi;Myös joukko meidän pieniLäks’ paluumatkallen,Ja uupuneena saapuiSe kotimäellen.

Ja Suomi armas jälleenTervehti miehiäänJa tarjos kotiliedenPalkaksi vaivan tään;Nyt vaimot, lapset sulkiSyliinsä armaisen,Ja haavat sydämmittenTaas meni umpehen.