Kesäyö (Levertin)

Viel’ sammuessaan päivä valaakuparihehkun metsihinja kultaisina hetken palaaveen äären puut ja vuoretkin.Niin tyynnä meren hiljentyvännyt aalto rantaan unhoittuu,kautt’ taivaanrannan sinen syvänyö kesän hiljaa laskeutuu.

Mä kaihojani länteen tuhlaan,siell’ ompi kylät pilvien,miss’ onni viettää lemmenjuhlaapunassa ruusuin, valmujenja kultamaljain runsaudestasaa kaihonpoltteet tyydykkeenja riemun kesäautuudestasoi hymnit taivaan kanteleen.

On, hetket niinkuin liekki kuumat,on täyttymätön ikävä,tuo yksinäisyys myrkkyhuumatöin pitkin kesän kiitäissä.Mun eikö odottavaa tupaasaa tyhjää koskaan kirkastaane onnenunet, joita lupaayö kohinallaan ainiaan?