Viisaus

Minä vastasin: »Herra, sun eteesi sieluni vaipuu.Sen pohjaan sa näät, sua vain se ei nähdä saa.Sua janoan – vaan miten jaksaisi rakastaasua, rakkaus itse, ihmisen tuska ja kaipuu.

Sinä, rauhan lähde, johonka janomme haipuu,mua katso ja nää tätä taistoa raatelevaa.Sano, jalkaisi jälkiä saisinko rakastaanäin, verisin polvin, jotka sun eteesi taipuu?

Yhä etsin ja hapuilen, kättäsi tavoittain.Edes varjosi jos vois tuskani peitoksi tulla,oi rakkaus-liekki, vaan ei varjoa sulla,

sinä, elävä lähde – katkera niille vain,joita häpeä hurmaa – maailman valo ja huomen,sinun suudelmas polttaa ihmisen silmäluomen.»

»Mik’ olen ma, Herra? Sa näät minut kyynelissänisyvän riemun tähden. Sun äänesi hyväillenmua haavoitti, mutta kipu on suloinen,ja ma nyyhkytän nauraen, autuas, kyynelissäni.

Kuin aseisiin! olis käsky ja vierellänisotatorvi sois, ja viireissä hulmutensinen, valkean loistosta haamot enkelienläpi pauhinan kutsuis ja vaatisi sydäntäni.

Oi hurmaannusta ja kauhua valitun!Sinun armosi tiedän ja sieluni alhaisuuden.Mikä jännitys, vaan mikä hehku! Ah näet mun

rukoukseen nöyrtyen myrskyssä rauhattomuuden.Saa ääretön pelko rintani kuohuksiinja ma hengitän vavisten.»»Niin, oi poikani, niin!»