Ylämaan Meeri

Te metsärinteet, versokaaMontgomeryn linnan luona,maat, kukkaan käykää, virran veet,kohiskaa vaahtovuona!Siell’ ilo kevään kerkein on,syyshohde haikein varmaan;näet siellä viime kerran näinYlämaan Meerin armaan.

Ol’ lehdet hennot koivuillaja kukat pihlajalla,kun painoin immen povelleinpuun valkolatvan alla.Vait hiipi hetket kultaiset,voin kuulla sykkeet parmaan;näin valoks, innoks elämänYlämaan Meerin armaan.

Toi ero pitkät syleilytja valat lujain liittoin;taas yhteen tulla luvattiin,jäähyväisiä viittoin.Mut oi, jo ruusun äkkipäinvei vilu kuolon karmaan! –Nyt nurmi peittää, haudan yöYlämaan Meerin armaan!

Oi, kalvas nyt on rusosuu,min hehkuun suukot painoin!Ei säihky enää silmät nuo,joiss’ asui puhtaus kainoin!Jäi tomuks sydän lemmekäsja kätköön paaden harmaan, –mut säilyy muisto sielussainYlämaan Meerin armaan!