Kadonnut, löydetty

Mä luonnon villistä öljypuustaLeikattiin pienenä irralleen.Ja tulin siirretyks’ hyvään puuhun:Mä tulin oksaksi Jeesukseen.

Mä vapaaks’ Aadamin syntisyystäJa kuolon kahleista pääsin niin.Mun syntivaatteista Herra riisui,Puettain autuuden vaatteisiin.

Nyt mieltä Herran mä täyttää tahdoin,Maailman vehkeitä vältellen.Niin kasteenarmossa turvallisnaMä vietin elämää lapsuuden.

Jo usein aattelin maata tuotaMiss’ usvat kuoleman hälvenee,Miss’ elonkyllyyttä sielut nauttiiJa rinnat riemusta sykkäilee.

Miss’ sielunvammat on terveiks’ tehtyJa haavat synnin ja turmion;Ja maiset vaivat ja elontuskatPois unhotuksella pestyt on.

Ja sinne päätin mä armon turvinVakaana Herrassa vaeltaaJa siellä asua autuudessa,Ihaillen ijäti Jumalaa.

***

On paljon vaaroja taivaan tielläJa monta polkua kuolemaan,Ja usein vaara on suurin siellä,Miss’ ei sen löytyvän luultukaan:Meit’ tahtoo kiusaaja viekas niellä.

Se mailman kiittävi onnelaksiJa elonpuuks’ kuvaa tiedonpuun,Se synnin maalaapi valkeaksiJa valheiks’ lausehet Herran suun,Teeskellen ystäväks’ parhaimmaksi.

Ja joka tiell’ on sen viekkaan ansa,Jok’ onnenlähteen se saastuttaa,Jok’ askel ilkeillä neuvoillansaSe mailmaa sieluhun istuttaa.Niin vaarass’ suuress’ on Herran kansa.

Se nostaa totuuden ristinpuuhun,Ett’ arkamieliset harhaan sais;Se lykkää lauseensa suurten suuhun,Ett’ pienten parvissa uskottaisJa heikot syöksyisi surman suuhun.

Ja moni uskoo sen valhekieltäJa juomaa tarjoamaansa juo.Niin harhaan joutuen taivaan tieltä,He eksyy kuoleman kaivoin luo,Ja harva takaisin pääsee sieltä.

Mua käärme viekoitti tiedon puulle:Mä lähdin vain sitä katsomaan.Mut himon siitti se sieluhuni,Jo maistaa päätin oi kerran vaan.Mut maistoin vielä ja vieläkinJa taivaat, autuudet unhotin.

Nyt kuljen keskitse ruusutarhain,– En ruusun piikkejä huomannut –Juon kukkain tuoksua, valheen vettäJa unhoon jää elontaistelut.Niin askel askelelt’ alaspäinMä mailmaan juoksin ja sinne jäin.

Jos joskus, muistaen menneisyyttä,Mä omaantuntooni piston sain,Sen lupauksilla uneen tuudinJa syntilähteistä rauhaa hain.Näin totun taitavaks’ pahuuteen:Mä pahaa mietin ja pahaa teen.

***

On taivahan Herralla keinoa monta,Joll’ armossa etsii taitamatonta.Oi ihmeellinen, ylen ihmeellinenHänen rakkautensa on syntisehen!

Ei kiusaajan valtaan helpolla heitäHän turhuuden helmaan heittäyneitä:Useasti on ihmeitä täynnä se tie,Joll’ eksyvän löytää ja taltehen vie.

Kuten lastansa äiti, nyt hellii ja korjaa,Taas vitsalla lyö kuten armoton orjaa.Usein myös kätens’ säälittä sammuttavatElon uhkuvan toiveet hehkuvimmat.

Väliin eksyvän vie liki tuonelan rantaaTai syntien heelmäin kypsyä antaa.Syvin vaikutin kuitenkin kaikessa onIsän rakkaus suuri ja tutkimaton.

Näin vitsoen, kutsuen, houkutellenMua etseili myös Isä taivaan.Hän vei minut luo ilonlähtehien,Hän johti mun kulkuni vaivaan.Mä voittoa toivoin ja tappiot sain;Himon kaivojen, kätteni valmistamain,Vei vettä mun karvasta juomaan.

Niin alkavat silmäni aukenemaan:Jo vaivaini syitä mä mietin,Pian joutuen huonona huokailemaan:Oi kuinka mä aikani vietin!Ja unhotin Herrani armon ja lainJa ihmisten oikkuja seurasin vainJa luotuja luojana palvoin!

Jo huokailin: vieläkö mahtaisikaanIsä tuntea huonoa lastaan,Jos lähtisin luoksensa tunnustamaan:Mä syntiä tein sua vastaan.Hän vieläkö anteeksi antaa ne voisJa syyni ja syntini pyyhkisi poisJa lapseksensa mun ottais?

Olet mahdoton, mahdoton autuutehen,Näin kaikuvi pettäjän ääni.Ja todeksi täytyi mun uskoa sen,Kun katselin taaks’ elämääni:Jos minnekkä tutkivan silmänsä luo,Niin kaikki ne syntejä muistohon tuoJa kostoa kylminä huutaa.

Niin uhkaa ja kostoa kuulen mä lain.Oi kuinka se synkkänä soikaan!Mut toivoa toisinaan heikkoa sain,Kun muistelin tuhlaaja-poikaaJa kuink’ isä auttaen, armahtaenTaas vastahan otti sen langennehen,Kun köyhänä kääntyi se teiltään.

Sota ankara niin oli sielussani:Yö taisteli aamua vastaan,Mua kiusaaja syytti ja houkutteli,Ei luopuis se kiusattavastaan.Epäusko ja usko niin kamppailivatJa toivo ja tuntehet toivottomatSisimmässäni vuoroin vaihtui.

***

Oi synti! sen valta on hirmuinen!– Niin kenpä ei tuntisi tuskia sen –Mut ompa oi sentään voittaja sullaJa pelastus sielulla ahdistetulla.Se voima, se voittaja armo on taivaan.Ken uskoo, se joudu ei vaivaan.

Oi armo! sen voima on ihmeellinen:Sen kautta on mahdoton mahdollinen.Se syyttehet tunnon ja tuomiot häätääJa Jeesuksen sovinnon sielulle säätääJa anteeksiannon se tunnolle takaa.Ken uskoo, sen toivo on vakaa.

Oi armo! sen voima on ihmeellinen:Se päättääpi kuoleman orjuudenJa vangit se riistää vangitsijalta,Niin loppuvi synnin ja saatanan valtaJa vapauden päivä se kirkkaana koittaa.Ken uskoo, se voittaa, se voittaa.

Niin miljoonat maass’ ikikirkkaudenJo riemulla kertovat ihmeistä sen:Niin Latsarus köyhä ja syntinen nainenJa ryöväri Herraamme turvautuvainenJo heelmiä armon he siell’ ijät niittääJa armosta Jeesusta kiittää.

Kun uudelleen ja uudelleenMä Jeesuksesta kuulla sain,Niin usko syttyi sydämeenJa armoon uppos uhkat lain.Ja Isä vaatettaapi munVanhurskauden pukuunJa siirtää kuoloon tuomitunJumalan lasten lukuun.

Nyt huolet huokauksilleenNe vaihtui eloon uhkuvaan;Sain taivaan aarteet sydämeenJa taivaan toivon autuaan.Oi itse Jeesus armoinenKäy sielun kuninkaaksi.Oi syystä voi niin jokainenMua kiittää autuaaksi.

Niin uudeks’ vanha vaihdettiinJa elon uuden sielu sai,Suu puhkes uusiin puheisiin:Tää oli hengen heluntai.Ja maailmakin tuntui tää,Kuin ois se aivan toinen;On kulkijalle keveempääSen tiekin vaivalloinen.

Näin orja köyhä kuolemanJa valheen kahlein vangittuTaas matkamies on taivahanJa kutsuttu ja valittu.Taas olen oksa elonpuunJa sukuperää suurta:Mä kuulun sukuun siunattuun,Oon taivaallista juurta.

***

Verellään Jeesus puhtahaksiSaastoista pesee syntisen,Näin tehden mustan valkeaksiJa eläväksi kuollehen.

Mut monta vielä synninjuurtaSydämeen katkeematta jääJa monta säätä pientä, suurtaSen maailmahan yhdistää.

Niin paljon Herralla on vaivaa,Ennen kuin kaikk’ on katkotut.Saa monta kertaa kyntää, kaivaaJa kuulla huudot, huokailut.

Siks’ moni korven tiehen kyltyyJa vaivaan sen ja vastuksiin.Niin voimat vaipuu, himo yltyyJa niin he palaa Egyptiin.

Mut toiset kestää KanaantielläAin’ liittyen vaan Jeesukseen,Sill’ apuaan ei koskaan kielläHän antamasta omilleen.

Myös täydellinen esikuvaHän, Jeesus, uskovilleen on:Oi nöyryys kaikkeen alistuvaJa rakkaus oi verraton!

Jos lohdutti tai antoi nuhteen,Oi totta, pyhää oli se!Niin kaikess’ on ja kaikkein suhteenHän tosi ihmislihanne.

Mä tuntein täysin, aattein varmoinTiet’ taivaan lähdin kulkemaan,Ain’ päätellen: oi uskoin, armoinMä saavutan sen rauhan maan.Mut tunteet sammui sielustainJa särkyi varmat kaavatJa kylmää lämmön sijaan sainJa rauhan sijaan haavat.

Ja kun mä vielä elämääniVertailin eloon Jeesuksen,Niin alas painui pysty pääniJa jouduin joukkoon viimeisten.Nyt mull’ on huonoutta vaan,Oon köyhä kaikin puolin,Herralta kaikki lahjaks’ saan,Hän elää nyt, mä kuolin.

Jo valmis varsin ollut oisin,Niin luulin, taivaan elämään.Mut Herra itse tiesi toisinJa jätti kehnon kypsymään.Ja paljon kypsytettävääJa kuoltavaa lie vielä.Viel’ ehkä täytyy nöyryyttääMua monen tuskan tiellä.

Mut köyhtymys ja kurituksetNe ajaa juureen ristinpuun,Ja pyynnöt, huudot, rukouksetNiin täyttää sydämen ja suun.Mut lohdutuksen vuolas vuoAin’ anovalle aukeeJa kyllyytt’ armon sielu juoJa elpyy toivo raukee.

Niin suu ja sydän hartahastiKäy Herraa hyvää kiittämään,Jok’ äidin tavoin tähän astiMua kannellut on kädellään.Näin ilon aikaan ihanaanAin’ vaihtuu itkunpäivät,Ja kerran totta huutaa saan:Nyt ijäks’ itkut jäivät.

***

Rakkaus, taivahan lahjoista parhain,Kaunihin kukkanen Eedenin tarhain.Herramme Jeesus armollinen,Hän sieluhun uskovan istutti sen.

Rakkaus yksin on kansojen keskenTurvana orvon ja lohtuna lesken,Rakkaus voimana voimattomainJa rohtona sielujen sairastavain.

Vahvista, rakkaus, valtasi hyvä:Tuska on kansoissa synkeä, syvä!Minne sä käyt, siell’ onnea on.Mut muualla onni on tuntematon.

Jeesus on antanut meill’ esimerkin,Kuinka on työssä ja tuntehin herkinSuurinta käskyä täytettäväJa lahjoja kaikkia käytettävä.

Kun uskossa löysin mä Jeesuksen,Sydän lämpeni, rakkaus lämmitti sen;Sydän lämpeni lämpimäks’ kaikkia kohtaan:Se kättäni käskee ja jalkani johtaa.Ja määrä sen lämmön ja rakkauden,Se näyttää mun suhteeni Jeesuksehen.

Useasti on rakkaus sammumillaan,Jos minkä mä teen, sydän kylmä on vaan.Oi silloin mä tiedän: jo hukkasin parhaan:Sydän Jeesuksen luota on joutunut harhaan.Ja niin tämä jäähtymys rakkaudenLähemmäksi mun taas ajaa lähteitä sen.

Niin jäähdyn ja sammun mä kylmissä maan,Mut Golgatan lähteillä lämmintä saan.Näin lahjaksi saaden, mä lahjaksi annanJa kaatuvan nostan ja heikkoa kannanJa hairahtuneelle mä viitotan tienJa nälkäisen syödä mä leipäni vien.

Mut paljoa, paljoa runsahammin,Sen tiedän, mä rakkautt’ tarvitsisin,Ett’ aatetta Herrani vastata voisinJa kunniaa hälle kaikessa toisin.Sen vuoks’ yhä huono mä huokaelen:Mua armahda, auta, oi armollinen!

***

Ei ainaista taivahan rauhaaTääll’ uskova nauttia saa.Tänä päivänä tyyntä ja rauhaisaa,Ehkä huomenna myrskyt jo pauhaa.

Ja myrskyt ja vainojen raivot,Oi kiusaajan työtä on nuo.Tiell’ uskovan kyynsä ja katkunsa luoKaikk’ kalman ja kuoleman kaivot.

Sadat sillä on juonet ja eljet,Ei vaaratta vahvempikaan.Pahan vehkeitä joutuu toimittamaanSydänystävät, siskot ja veljet.

Ja hän pettävi varmimmanki,Jos lakkaapi valvominen;Jos vaipuvat vaan kädet rukouksen,Olet huomaamattas jo vanki.

Jos kaunihiks’ luudilla laastaanSydän silloin ja tällöin vaan,Jos aina et katso sä armahtajaan,Pian orjana oot himon saastaan.

Siks’ huolensa hurskasten huuletAin’ Herralle kantakohon,Jos lämmintä, tyyntä ja rauhaista onTai raivoopi myrskyt ja tuulet!

Niin aina, oi ainasen ainaIsän luo hyvä kristitty käy,Käy silloinkin, vaikka ei vaaroja näy.Tämä muistoasi kätköhön paina!

Isän luo ylös maasta mun vieSama kiusaajan saartama tie,Mikä muillakin uskovill’ on edessään.Samat kiusat ja helteet ja vaivat,Joit’ itkeä vanhat jo saivat,Oi niitäpä ilman en jää minäkään!

Siks’ ain’ yhä uudestaanOlen joutunut huokailemaan,Kun kiusaajan itseni kietoa soin.Täst’ oppinut oon vähitellen,Kenen luokse ja kuinka ja kellenHätän’ yöllä ja päivällä viedä mä voin.

Monet päätökset kauniit mä tein,Valat vahvat mä Herralle vein:Oi itsensä pettämist’ ompi ne vaan!Nyt huudan mä Jeesuksen puoleenSen turvaten hoitoon ja huoleen,Hält’ yksin mä voittohon voimia saan.

Ja milteipä loppumatonRukousteni aiheisto on,Pääpyyntöä kuitenkin kaksi on vaan:Mun syntini anteeksi anna,Mua vahvista, auta ja kanna,Ett’ ei mua maailma veis mukanaan!

Oman tuntien heikkoudenSekä Jeesuksen rakkauden,Mä uskossa käyn yhä rukoukseen,Niin heikkonakin voin jatkaaIsän viitoittamaa kotimatkaa,Oi matkaani luoksensa taivaaseen.

***

Sä, kristitty, ajanmeren aaltojen taaLuot katsehes kaihoavaisen.Oi siell’ ikionnen on autuas maa,Kodiks’ Herrassa kuolleet jo sai sen.

Siell’ loistavi uus, pyhä Jeerusalem,Sen kristallimuurit ja -linnat.Pyhän kasvoista kirkkaus kultaapi senKadut, kukkulat, vaarojen rinnat.

Valonlähde ja aurinko autuuttavinHän, Herramme, itse on siellä.Hänet näämme niin kasvoista kasvoihin,Johon uskomme nyt elontiellä.

Ja siell’ ijät kukkivi elämänpuuJa Saaronin tuoksuvat liljat.Niin tähkiksi kypsiksi puhkeutuuNykytoivojen heilivät viljat.

Sen kansa on uusi ja onnellinenJa uudet sen katsantokannat.Sen kiitosta soi kylet kunnahienJa riemua virtojen rannat.

Siell’ armojen Herra se hallitseeJa autuuden aarteita jakaa.Näist’ uskova toivossa riemuitseeJa se toivo on varma ja vakaa.

Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maaOn haudan ja haadeksen toisella puolen.Kun armojen virroissa pestynä kuolen,Siell’ autuutta henkeni nauttia saa.

Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maaOn valkean istuimen luona: on taivas.Tien sinne, sen Jeesus jo ristillä raivas,Nyt valmista tietä vain kulkea saa.

Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maaUseasti se silmähän himmynä loistaa.Mut armo kun taas sumut sielusta poistaa,Sitä silmäni kirkkaana katsella saa.

Mun sieluni Kaanaa, mun toivoni maa!Kaikk’ kaihoni, kaipuuni täyttyvät siellä.Mua auta, oi Jeesus, ja johdata tiellä,Mua heikkoa, kiusaajan ahdistamaa!

Kun sun yhä tielläni oppahaks’ saan,Joka ostit mun itselles kuolosta kerran,Oi turvissa sun, pyhän armojen Herran,Ma saavutan Kaanaan, sen toivojen maan.