Kuohujen kuiskeet

Kallion kärjelle neitonen käy,vuorijärven luo;kesän kirkkaus häntä ei viettävän näy,syyssynkkä on hymyily tuo.

Aallot alhaalla rantahan lyö,kuohuin, vaahtoillen;niitä seuraapi silmä, min kulmien yönoin kaartavi verhoillen.

Näkin neitoset siellä ne soitellee,kutsuin, kuiskaillen:vesi vilponen on ja välkkyilee,suo rauhan rinnallen!

Neitonen kuulee, jo kirkastuusynkkä katseensa,saa vienohon hymyhyn hellään suu:alas heittäiksen huipulta!