Miksi metsä raskahasti huokaa?

Syys-illan helmass' istuskellen poika pienoinenPuun kellastuneen alla leikitseepi,Ja kuunteleepi kahinata kuivain lehtien,Ja taivaan kynttilöitä katseleepi.Mut kun hän siinä istui ja taivaast' uneksui,Niin syksy-yössä lehto se yhä tummentui,Mut metsä se niin raskahasti huokaa.

Ja pieni poika kuunteli ja mieli synkistyi,Ja juoksemaan hän rupes tanhualla.Hän pahoj' aatteit' aatteli ja noita peljästyiJa eksyi näin kanervakankahalla.Hän muisti äitiänsä ja isää, siskojaan:»Jumala, mua pienoist' auta heidän luokseen vaan!»Mut metsä se niin raskahasti huokaa.

Mut rakoilevan pilven takaa kumoittaapi kuu,Ja maan se peittää verhoon välkkyväiseen.Ja peljästyneet kummitukset vuoriin karkoittuu,Ja peikot rientää pohjaan äärimmäiseen.Ja vuorten huiput loistaa; mut metsä synkkä on,Ja huhkain huutaa suruvirttä puissa koivikon; –Mut metsä se niin raskahasti huokaa.

Ja pieni poika juoksi poikki kangasselänteenJa muisti monta vanhaa tarinata.Ja taivaan tähdet kulki, yö kului hiljalleen,Mut ei hän löynnyt tietä oikeata.»Te tähdet vienot tuolla, ku käytte taivaan maat,Te kuihtunehet kukkaset, oi mulle kertokaat:Mi metsässä niin raskahasti huokas?»

Mut vait ol' illan tähdet ja vaiti kukkakin,Ja poika karvait' itki kyyneleitä.Näin joutui keijukaisten luo hän.– Sievin askelinHän astui rinkiin, lausutellen heitä:»Oi te, ku käytte tanhuellen kanervaiset maat,Te armahimmat siskot, oi mulle kertokaat:Mi metsässä niin raskahasti huokas?»

Ja pieni keijuiskuningatar hymys sulosuinJa silitteli poikaa poskiselle;»Äl' itke, kaunis lapsi, vaikk' äsken kauhistuinSä koivun alta eksyit kankahalle.Vaan istu tähän turpehelle kanervaisen maan,Ja kyyneleesi pyyhi pois, niin sulle tiedoks saan,Mi metsässä niin raskahasti huokas.»

»Kun hiljan yli mäen ja vetten kohouupi yö,Ja häly päivän hälvenneeksi saapi,Ja aalto laskee lepäämään vihannan saaren ty'ö,Ja kaikki kauniit tähdet tuikahtaapi,Niin silloin taivaan kaarikatto puhtaaks kirkastuu,Ja joukko enkeleitä sen alle laskeuuJa itkee hopiakyyneleitä maalle.»

»Näkeepi peiliss' silloin kuvansa maa poloinenJa itseään niin hyljätyksi kaipaa,Ja syntinsä hän kertoo, murhat, valheen, turhuuden,Mi vuosisatain kautta häntä vaivaa.Ja kuolon kauhu silloin hänen suonihinsa saa;Rukoilee laaksot, syntinsä vuoret tunnustaa,Ja metsä se niin raskahasti huokaa.»

»Oi kiitos, armaat keijuiset! – tuon muistan ainianJa nyt en pelkää kotiani mennä.Kas! tuolta tieni loistaa valossa kuutaman:Nyt teit' en koskaan unhota ma, en mä.Kyll' olen köyhä, ei mull' ole kultaa, tavaraa,Mut Herran nimeen vannon: mun tähteni ei saaNoin raskahasti metsä huokaella.»