Runottaren vaellus

Nyt juhlakemut uljaat miekkoisissaOn poutarintehillä parhaallaanJa tenhopiiriin marmorhuonehissaOn riemu sulkeutunut asumaan.

Ken viereen huvinlähteen suihkuvaisenSiell’ ensin ehtii, parhaan paikan vie,Saa maljan luota virran vaahtovaisen,Ja poistaa janon, jos kuin suuri lie,

Yhä hurmausta loiste lumoovainenSuo hyörinälle elon iloisan –On me’essä toki murhepisarainen,Ja pilvi peittää kirkkaan taivahan,

He tiesit vaarain juureen toisen suvunMajansa tehneen luoliin soramaan,Ja valoon siinneen onnen kukkakuvunImevän sulons näiltä juuriltaan.

He hyppyistäysin antimia soivatAvuksi kurjain – hyvyyttänsä sen;Ja marmorihin kultaleimat loivatAvujen laupeuden ja lempeyden.

Zeus kuni siitti Pallaan aivoistansa,Niin loit he jaloimmista tunteistaanRunotar-immen, millä katseissansaOn taivas, ja mi lumoo laulullaan.

Ja immyt herkkuin luona liehuellenToi ihmeruususia ilmoihin,Hän laulaa – häntä kuullaan ihastellenJa onnekkaalta tuntuu elokin.

Niin rikkahille soi hän ruusujansaAin’ illan tyynehessä laulaen,Kun aatos raskas tuntee uupuvansa,Ja varjoon vaipuu päivä sammuen.

Kas, hehku nousee hänen poskillensa,Hän ahtaa vasun ruusuin tuorehin,Ja viitan käärii taajaan verhoksensa,Pois linnast’ astuu kepein askelin.

Hän kurjuusluoliin kulkuansa ohjaaAlas märkiin holviin porraspengermää,Ja kultakenkä hienoon jalkapohjaanTalmaantuu – viluissaan hän väräjää.

Hän kuulee öiden pimeästä pauhunSe on kuin kuohu virran liejuisen.Nyt nähdessänsä leivättyyden kauhunHän ruusuinensa seisoo vaijeten.

Vasua laihat kädet hahmielee,Vaan soihtu hohteen ruususille luo,Ja immen kauhuks ilkku kajahtelee:«Vain ruusuja hän meille, meille tuo!»

Hän poistui kähyhuudot korvissansaPaeten ennen kukon kuulumaa.Viel’ lähde suihkueli vanhoillansa,Vaan kolkko, iloton nyt huvin maa.

Taas miekkoisetkin heräs uinaamasta,Nuo impyelle «terve tultuas!»Oi, ehtynyt on sävel virtaamasta,Ja tyhjä onpi vasu ruusukas!

Jo riemu on niin kylmäks rauennunna,Ja karvas maku nektarlähtehen.On kaikki sointuisuuskin sorehtunna;Kun sävel sortui huulilt’ impyen.

Nyt turhaan kultakirjoin kerskukieltäAvujen leimat puhui loistossaan;Ain’ epäilykset salaa kaivoi mieltä,Vaikk’ ylvästeltiin: kaikk’ on parhaallaan.

Vain kuulija mi sydänyönä valvoiKuul’ ääntä, kauheksuin siit’ arvellen:«Se pisto lapion oli.» Aika kalvoiJo juurta mailman lauluvajaisen.