Viktor Rydberg (runo)

Vaiennut on runoilijan kannel,Pois on paras tulkki aatteiden.Suru, jonka suuruista vain harvoinSattuu elämässä kansojen.

Isku tuli arvaamatta aivan,Tuskan jäljet viel on tuorehet,Kuolon sanoman kun kaiku vieläTuhansien valtaa sydämmet.

Kuva särkynyt on; kuinka saisiSopusointuisaks ja ehjäks sen?Ken voi koota hohtokiven loisteen,Osan sukupolvein vastaisten?

Ihmiskunta vuosisadat koittaaAatoksia yhteen sovittaaOppahana valos heitä johtaa,Kieles sointu heissä kaiun saa.

Koittaa kenties vielä kerran aika,Aika, jolloin oikein tulkitaanLaulu, jonka Prometeus lauloiEessä Ahasveron tuskissaan.

Uusi nuoriso – ei aineen orjat –Käsittää ne lauseet jalot voi,Jotka muinen suusta DexippoksenPoikajoukon urheen korviin soi.

Taivahia tavoittava henkiÄänen tietäjänpä kuulee siinNöyränä sen valossa, kun etsiiTotuuden ja Luojan löytää niin.

Hyväks vastaisten hän sukupolveinAatteli ja lauloi laulujaan.Nykyisyyden melske, halut, himotKerran kuolee – hän ei kuolekaan.

Mutta meiltä särkynyt on kannel,Kaipauksen ensi hetkihin.Liittyy suru siitä, ett’ on mennytYstävämme paras, kuuluisin.

Kolkkoa ja tyhjää nyt on kaikkiSieltä, missä ennen oli hän.Täyden arvon hälle antaa voimmeVasta taottua elämän.

Ijäisyyden meren tuolta puolenÄänes kaikuna vain kajahtaa.Emme koskaan majaas EnkelideenSua tervehtimään tulla saa!