Yö Augsburgissa

Augsburgin kuljen katujaJa paistaa kuu,Mun varjon’ musta seinissäHuoneitten kuvastuu.

Unehen vanha vaipunutOl’ kaupunki,Kuu kattoja ja päätyjäValjusti valaisi.

Nuo synkät pienet ikkunatJa koristeetAjoilta Goottein ammoisetJa kuluneet.

Nuo porttiholvit haaveiset,Suu avollaan,Mun muistuttavat miehehen:Oot vieras vaan.

Mut kun ma hiljaa harjaillenTorille käyn,Näen vaipuneilta vuosiltaTään oudon näyn:

Keskellä paikan autionKuin haudoistaanMua vastaan polvi kadonnutKäy nousemaan.

Ne vaeltaa siinä joukottain,Ylhäiset, alhaiset,Kaupungin raati, porvaritJa nuoret neitoset.

Mut keskellänsä korkeinnaNään ratsahinKuvana voiman, lempeydenMä jalon ritarin.

Nost’ äiti lapsen olalleenJa osoitti:Kas tuossa urho Pohjolan,Mi Saksan pelasti.

Näin lippujensa liehuvanPaisteessa päivyen,Ja sorron yöstä koittavanNäin kansain vapauden.

Ja kansat apuun sankarinNe turvasiJa etehensä kukkiaNe sirotti.

Mut näky haihtuu – autioOn kaupunki,Taas yksinäisen tietä vaanKuu valaisi.

Vaan yksin enää ollut en,En vieraskaan,Vaan kansalaiseks’ kohonnutTään saman maan.

Niin totta näet kun isienEi ole maa,Vaan tilkka multaa mustoa,Mu katoaa;

Niin totta kuin perinnöksiMull’ annettiin,Mitä kesken suurten miehienSuurt’ aateltiin,

Niin totta pala maataniOl’ seutu tää,Min’ Kustaa jalo kuningasValloitti lemmellään.