Isä (Spitteler)

Mä kera kumppaneiden pelotontenunessa elonmeren yli kuljin.Yön pimeässä kotiin saavuttiin.Ja rihlapyssyin toiset vartioimaanjäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosialäks hankkimaan. Mut isän haudan ääreenmä yksin hiivin. Ahdistavin kiirein,mi salpas hengitystä, lapioin.Mä kaivoin, kaivoin. Lapioni painuimaan poveen pohjattomaan. Turhaan. »Isä»,mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas!Jo ratsut odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»

Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni;niin ilmettynä, kuin ei kuollut oiskaan.Vain hiukan väsyneenä. Käden pistihän kainalooni; silmät umpeen jäivät,ja kieli niinkuin uness’ soperteli.

Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nytpois nelistimme mielin toivorikkain,suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun,mit’ oli tapahtunut siitä päivin,mä hälle kuvasin. Hän ilostuija usein päätä nyökkäs hymysuin.

Mut pian hän jo horjuu satulassaan,pää painuu, kädet tukikohtaa etsii.Ja nyt hän valkopartaa ravistaaja sitten soinnittomin äänin kuiskaa:»En jaksa enää. Tahdon levähtää.»

Ja kun nyt autoin hänet satulasta,näin äkkiä, häll’ että paidan allaol’ avohaava, joka rintaa söi.Hän oli sisält’ ontto, aivankuinei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.

Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.