Kuollut maa

Kovin taivaan portteja kolkutetaan:tuloss’ enkeliparvi on ratsuillaan,ulos vaativi vartioita.»Mitä nyt, pyhät veljet?» – »Riemuitkaa!Ilon meille salli jo vanha Maa!Sitä, soittaja, kaikille soita!»

Ja kun portit heille aukeevat,joka suuntaan nostaa he pasuunatja puhuu täysin palkein:»Hoi, kansat, hohoi, hallelujaa!Hoi, kuulemaan ilosanomaa,heti, juhlavaattein valkein!

Mit’ oomme kiihkeimmin rukoillut,kukin kaihonnut, tuskin uskonut,todeks saanut on armosta Herran:Maan päältä me riennämme riemuiten,meno väsähti jo veritähden sen,elo tuikahti viimeisen kerran!»

Ovet, ikkunat oitis auotut on,kaikk’ autuaat saa joukkohon,ja ratsuin tai jaloin paljainmaapalloa kohti vaikenevaakera pillien, rumpuin he painaltaa,kera soittojen, naurujen, naljain.

Vaan saatossa tähtien välkkyväinMaa-vainaan kurjan kun kohtas he näinsumuss’ uivana, hiiltyneenä,jopa pillien piipatus tyrehtyi,syvä surku jo nousi, jo hämärtyijoka silmä kyyneleenä.

Ja hiljaa hiipi he varpaillaanliki jättiläishautaa, alhoa maan,ja kuiski kauhuin ja kammoinsuvust’ edesmenneestä ihmisten,sen taistoista, tuskista, turmasta sen,ja onnesta, olleesta ammoin.

Ja he sovitusalttarin rakensivat,sen äärellä messuten lauloivatpapit turman valitusta,requiem aeternam soi huuliltaan,kun vihkivesin he pirskoitti maan,pyys taivaan siunausta.

Ja Siunaus maan yli leijasikin,Pyhä vesi se pyrki peltoihin,– vaan nähkääs, nähkääs tuota!Pyhä vesi miks arkana kiertää vain,– ja Siunaus lentävi lepattain:miks säikkyi se pois maan luota?

Huus Vihkivesi: »En nää mä, en näämaan pinnalla alaa pienimpää,mit’ ei kyynelin kasteltu oisi!»Ja Siunaus: »Paikkaa mä löydä en,miss’ ei muisto asuisi murhien,mit’ ei kirous vartioisi!»