Keskipäivä

Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäiväyli tasangon laskee, suvien kuningas.On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häiväei viilennä. Mailla on rauha unelias.

On lakeus rannaton, kentät varjottomat.Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on.Ja metsässä etäisessä puitten lomatuni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton.

Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan,meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo.Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan,ne arkailematta auringon maljasta juo.

Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa.Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteenhidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaanäköpiirin viimein sammuen autereen.

Lähiniityllä härkäpari valkokylkikedon ruohoon märehtimään vaipunut on.Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki,uni ylpeissä silmissä päilyy loputon.

Jos alle keskipäivän auderkatonsatut, ihminen, tunteva iloa, ikävää,mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton,suru, riemu on rauennut, ei ole elämää.

Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähdenet enää kirota saata, et rakastaa,jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähdenja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa,

tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin.Sula paloon tunteettomaan kaikkines.Ties alhaiseen taas kaupunkiin jos viekin,jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes.