Tuvassa

Vanhat, savustuneet kurkihirret.Tupa kitkerälle lemuaa,Turkkeja, virsuja ja zipunoita,On lakkeja, on liinaa kirjavaa.

Illansuussa volostista lehdenSelsovettiin kun posteljooni toi,Valoa lisää sihteeri nyt lamppuun,Nenänsä silmälasein satuloi.

Hän lukee sitten harvakseen ja kovaa:”Kuusi ja viisikymment’ illallaOn kuollut... Mitä?... Hämärtääkö lasit?...Sovnarkomin puheenjohtaja...”

Niin hiljaist’ on kuin kättä olis lyönytTuvassa elämälle kuolema,Ja niinkuin tähkä, jokainen pää painuu.On hetken aivan haudan hiljaista.

– Eeh, voima siis on voiman suuren lyönyt:– Ei, rakkaat veljet, totta lie ei tää.Ihanko totta IIjitsh olis poissa?Kai tyhjää houraa lehtitiedot nää.

Oi, opettaja, uskoisko nyt tuota?...Taruksi elosi on, kuolos’ muuttunut.Vaan koska maalaisukotkin noin itkee,Lie totta, että Iljitsh meilt’ on poistunut.