Annabel Lee

Monen monituista vuotta sitten,Kuningaskunnassa meren äärellä,Asui neito, jonka saatat tunteaNimellä Annabel Lee;Eikä tämä neito muuta ajatellutkaanKuin olla rakastettuni ja rakastaa.

Minä olin lapsi ja hän oli lapsi,Tässä kuningaskunnassa meren äärellä:Mutta meidän rakkautemme oli enemmän kuin rakkautta –Minun ja Annabel Leeni;Rakkautta, jonka vuoksi taivaan siivekkäät serafitKadehtivat häntä ja minua.

Ja siksi, kauan sitten,Tässä kuningaskunnassa meren äärellä,Tuuli puhalsi pilvestä kylmettäenKauniin Annabel Leeni;Joten hänen jalosukuiset heimolaisensa saapuivatJa kantoivat hänet pois luotani,Sulkeakseen hänet hautakammioonTässä kuningaskunnassa meren äärellä.

Enkelit, jotka eivät olleet puoliksikaan yhtä iloisia taivaassa,Alkoivat kadehtia häntä ja minua –Kyllä! – se oli syynä (kuten kaikki tietävät,Tässä kuningaskunnassa meren äärellä)Siihen, että öinen tuuli kävi pilvestäKylmettäen ja tappaen Annabel Leeni.

Mutta rakkautemme oli vielä voimakkaampi kuinNiiden rakkaus, jotka olivat meitä vanhempia –Niiden rakkaus, jotka olivat meitä paljon viisaampia –Eivätkä ylisen taivaan enkelitEivätkä merenalaiset demonit,Voi koskaan erottaa sieluaniKauniin Annabel Leen sielusta.

Sillä kuu ei koskaan säteile tuomatta minulle uniaKauniista Annabel Leestä;Eivätkä tähdet koskaan nouse minun näkemättäKauniin Annabel Leen kirkkaita silmiä;Ja niinpä makaan kaikki yöniRakastettuni rinnalla, rakastettuni, elämäni ja morsiameni,Hänen hautakammiossaan meren äärellä –Hänen hautaholvissaan pauhaavan meren äärellä.