Auringonlasku

Hehkuvan punainen päivä astuualas laajalle läikkyvään,hopeanharmaasen valtamereen;ruusureunaiset ilmakuvatkulkevat jälessä; vastapäätäsyyshämäräisistä pilvihunnuistaniinkuin kalman-kalpeat kasvotnousee kuu,ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpootähdet usma-aavat.

Kerran kannella taivaan loistivatvihkiparinaKuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala,ja heidän ympäri tähdetkuin pienet, syyttömät lapset kiersi.

Mut pahat kieletpurskuttivat eripuraisuuttaja vihassa erosikorkea, loistava aviopari.

Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa,Auringon-jumala taivasta astuu,palveltu, laulettu paljonvuoks ihanuutensamaassa ihmistenylpeiden, onnen-koventamien.Mutta öisintaivasta kulkee Kuutar,äiti raukka,orpojen tähtilastensa keraja paistaa murheessa hiljaisessa,ja lempivät neidot ja laulajat vienotvihkivät hällelaulunsa, kyyneleensä.

*

Kuutar kulta, jolla on naisen mieli,lempivi yhäti kaunista puolisoansa.Kun ilta joutuu,se valjuna, vavistenkuuntelee utupilven takaaja katsoo kaihoten eroavaistaja tahtoisi tuskassa huutaa: »Tule!Tule! Lapseni sua ikävöivät –»Mutta uhmainen Auringon-jumalapuolison nähden syttyy punaan,purppurahan vihan ja tuskan,rientää leppymättömänälaine-kylmään leskivuoteesensa.

Pahat kähyjen kieletsaattoivat tuskaa ja turmiotaiki-jumalten itsensä yli.Ja jumala-raukat kannella taivaan.kulkevat tietään ääretöntä,lohdutonta, kärsimys-täyttä,eivät kuolla voi,kera kuljettavatkurjuuttaan säde-kimmeltävää.Mut ihminen, minä,maan taimi, jolla on kuoleman onni,en valita enää.