Auringonlasku (Uotila)

Punahehkuinen aurinko astuuMeren väljälti värehtivän,Hopeaharmajan helmaan;Rusosiipiset ilman-immetSitä seuraavat; ja vastapäätä,Syyshämyisen pilvihunnun alta,Surun uurtamin, kalvahin kasvoin,Käy esihin kuu,Ja takana tämän, säkeneinäSumusankeina, tuikkivat tähdet.

Sinitaivoa kirkasti kerranAvioisessa liitossaNaisjumala Luna ja miehinen Sol,Ja ympärillä pyörivät tähdet,Nuo pienoset, puhtahat lapset.

Mut kierot kielet kuiskivat kyitään:Sait riitaan ja eroonParin korkean, loisteliaan.

Nyt päivät päähän, yksin ylpeillen,Tuoll’ ylhäällä aurinko astuu,

Ja uljaat, onnen ohjimat miehetSen kiiltoa kiittelevät.Mut öisinTaivaalla kulkee Luna,Tuo äitirukkaKera orpojen tähtilasten;Surumielin hän vienona välkkyy;Runoniekat ja lempivät neidotHänt’ylistävät lauluin ja kyynelin.

Hempeä Luna! NaisekkaanaYhä lempii hän kaunista miestään.Yön tullessa, väristen, kalveten,Hän pilvenharsosta pilkistää,Ja katsoo poistuvan puoleen,Ja mielivi hällen huutaa: «Käy!Käy luo ikävöivien lastes –»Mut uhkean auringon,Nähtyä vaimonsa,Luo tuska ja suuttumusPunan purpurat poskille,Ja heltymätönnä hän syökseeVesikylmälle leskenvuoteelleen.

Kierot, kuiskivat kieletSiis tuottivat turmiotaanIkijumalillekkin.Ja jumalaraukat, tuskia täynnä,Nyt taivasta tannertavat,Rata lohduton, ääretön eessä,Ja eivät Voi kuolla,Vaan kantaa raastavatKiiltoista kurjuuttaan.

Minä taasen, ihminen,Maan matala istukas, kuolemanlahjainen,En enää vaikeroi.