Heikki

Heikki.

Sylissä sulon VainanKuink’ lepo on iloista!Ja kauno silmihinsäKatsella kuink’ suloista!Ah, yksin ennen HeikkiSai olla mailmassa.Sydämess’ lempi sykki:Hän hellästi halaillaMailman kaiken tahtoi.Vaan kylmä jää vetäysiHarmahan sydämeensä. –Kuin Vainan kaunis silmäKatsahtaa Heikin silmään.Rinnasta jää sulaapiJa lämmin taas on sydän.Ah, Vainan kauno silmiinKatsella kuink’ suloista!

Vaina.

Jos Heikki haluaapiKatsella Vainatansa,O, eikö Heikin silmääTaas Vaina rakastaisi.Mäessä vihanassa,Haudassa kukkain allaLepäisi Vainan ilo.Ja kyynelistä silmätOlj Vainan sokeutunna.Ah, silloin Vainan silmiinIloiten Heikki katsoi,Ja kyynel-huntu haihtuiSilmistä suruisista;Sylissä Heikin taasenHän löytääpi ilonsa.Sydämmel’ lempivälläKuink’ lepo on iloista!

Sylihin VainasiSilmä kirkas viihdy,Huntuhun painu jo,Hymyillä noin et saa!Vainan sulo neiti,Hymy pois.

Keväen kukoistaissaKerran kaks kaunokaistaSilmeä sädehtiväistäVainan silmihin loivatValhe-valonsa viekkaat!Vainan kauno kukkaViihdy, ah! viihdy jo.Riemu-elos suljeHentohon kupuhun.Hymyillä, ah! et saa.Vainan sulo neiti,Hymy pois.

Silmeä sädehtiväistäVainan silmihin loistit.Kerran kaks huulta suikkiHuulille Vainan suuta.Kärmeen olit ne, käärmeen!Vainan sulo riemuViihdy, ah! viihdy jo.Vait, kuin suru nukkuuPolville ilomme,Uinu sinäkin nyt,Vainan sulo riemu.Uinu nyt!

Unen vienon peittoonVajookos silmäiset,Hiljaan sydänkin VainanSumuhun sielun vaipuu.Nuku hiljaan, ah! nuku.

Heikki.

Vieressä puolisonsaJa seppel’ otsallansa,Miks’ei iloitse Hanna?Miks kyyneleissä silmät?

Hanna.

Oi Heikki, Hannan ilo,Sa aino, Hannan onni!Emoaan Hanna muistaa,Suloa äitiänsä.

Heikki.

Puolison lempi poistaaMiks’ suruas ei taida?Sylissä eikö HeikinKuollut saa unhouttua?

Hanna.

Oi Heikki, autuaanaMa lepään rinnoillasi! –Vaan äidin synkkä satuEi haihdu muistostani.

Heikki.

Sydämmeheni heitäSuloinen, karvas kaihos.Kerro se satu kuolleenSulon, ihanan äitis.

Hanna.

Rinnoilla rakkahansaOn äitinkin levännyt,Vaan syksyn tullen karkasIsäni kylmä luotaan.

Heikki.

Oi Hanna, armaan äitisMik’ oli nimi sulo;Ja miksi kylmä isäs,Armoton kutsuttihin?

Hanna.

Hymyilen, surren, VainaOlj armaan äitin nimi,Ja vaimos tyly isäNimesi, Heikki, kantaa.

Heikki.

Oi Hanna, synkkä satu:Se sydäntäni polttaaJa hirmu aave säihkyySieluni synkän yössä,Nyt lausu, Hanna, lausu:Mit’ antoi armas äiti,Muistoksi kovan isän,Surusi lievitteeksi?

Hanna.

Isäni armottomanOn sormus sormellain,Äitini kyyneleilläOn kulta kastettunna. –Vaan Heikki, miksi kasvosNoin kalpenee ja miksiSun silmäs valo tummuu,Ja syvät tuskat kuiskuuHuulilt’ vapisevilta.Oi, tule Hannan viereen,Sun tuskas Hanna jakaa,Ja suru leimuaapiHannanki sydämmessä! –Et kuule mua Heikki!Turhaan rukoilee Hanna!Muu Jumala! hän rientääVaan raivomielisenäNyt synkän yön sydännäPois Hannasensa luota!Oi Heikki! Heikki! Heikki!Tuu Hannas luokse jälleen!

Ah, myrsky se pauhaa nyt pinnalla veenJa aallot ne kuohuen vaipuu mereen,Ja tuuli vaan vinkuupi aaltojen päälläJa pilvetkin synkkänä kulkevat yöllä.Oi kuinka ne lainehet kauheesti lyöAin’ kallion kylkeen, ja pimee on yö.Ja korkeella kallion reunalla seisooMies, mielessään synkkänä kuohua katsoo.

Ja aalto kuin latvansa kallioon toi,Niin katsoja itsensä merehen loi. –Ja meri sen nieli, ja kuohu sen peitti!Vaan aalto se kuohunsa edelleen heitti!