Kreikanmaan jumalat

Täyskumottava kuu! Sun paisteessasKuin sulava kulta kiiltävi meri;Kuin päivänkirkas, toki hämäränlumoinenOn laaja rantalakeus;Ja heleänsinisellä, tähdettömällä taivaallaVaeltavat valkeat pilvet,Kuin kolossikkaat jumalankuvatHohtavaa marmoria.

Eivät ikänä nuo ole pilviä!Ne ovat he itse, jumalat Hellaan,Jotk’ ennen niin iloisinaMaailmaa hallitsivat,Vaan nyt, kukistettuina, kuolleina,Sydänöisellä taivaalla kulkevatPelottavina peikkoina.

Kummastellen ja hurmoksissani katselenIlmaista Pantheonia,Juhlaisen mykkiä, kammoisen keijuviaJättiläishaamuja.Tuo tuolla on Kronion, taivahan kuningas,Lumivalkoiset ovat hapset pään,Kuulusat, Olympoa tärisyttävät hapset;Kädess’ on hällä sammunut salama,Kasvoiss’ ilmenee onnettomuus ja harmi,Ja kuitenkin viel’ yhä entinen ylpeys.Oli varmaan ne parempia aikoja, Zeys,Kun sull’ oli taivaallisena tarjonaPoikia, nymfejä ja hekatombeja!Mut ei ole jumalienkaan hallitus ikuinen,Nuoret ne sysäävät syrjään vanhat,Niinkuin kerran itsekin iäkkään isäsiSekä titaanisetäsi sysäsit,Jupiter parricida!Myös sinut ma tunnen, uljas Juno!Kademielin huolehdit, ett’ on toinenSun valtikkas voittanut,Etk’ ole sä enää taivaan kuningatar,Sun suuret silmäsi ne ovat turtuneetJa voivuksiss’ ovat käsivartes,Eikä saavuta koskaan kostosiJumalanhedelmöittämää neitsyttäEik’ ihmeitä tekevää Jumalanpoikaa.Myös sinut ma tunnen, Pallas Athene!Eikö kilpes ja viisautesi voinutTorjua jumalien turmaa?Sinutkin tunnen, sinutkin, Afrodite,Muinoin kultainen, nyt hopeainen!Vaikka kaunistaa sua vieläkin uumies ihat,Niin kuitenkin kauneuttasi kammoan,Ja jos tahtois antelias ruumiisMinua onnellisentaa,Kuin muita urhoja, kuolisin tuskiini –Jumalatarvainajalta sa näytät,Venus libitina!Eik’ enää lempien silmäile sinuaTuo tuolla, hirmuinen Ares.On murheinen muoto Foibos Apollon,Nuorukaisen, ja vait hänen lyyrynsä,Jok’ iloa soinut on jumalten atrialla.Viel’ apeammalta näyttää Hefaistos,Ja tottakin! tuo ontuva milloinkaanEi enää puutu Heben virkahan,Ei hommaa seurueessaSulon nektarin laskemista.Ja herjennyt aikoja sittenOn herkeämätön jumalten nauru.

Teist’ en ole koskaan pitänyt, jumalat,Sillä vastenmielisiä minust’ on kreikkalaiset,Ja roomalaisiakaan en kärsi.Mut pyhä sääli ja suuri surkuMun sydämmeni valtaa,Kun teidät nyt nään tuoll’ ylhäällä,Hyljätyt jumalat,Kuollehet, yötä vaeltavat varjot,Utuheikot, tuulen hajoitettavat –Ja aatelien, mitä pelkureita ja löyhäköitäNe jumalat on, jotka voittivat teidät,Nuo uudet valtiat, ikävät jumalat,Nuo ilkkujat nöyryyden lammasnahoissa –Ah, silloin karmii mieltäni synkkä kaiho,Ja murskata tahtoisin uudet temppelitJa taistella teidän puolesta, vanhat jumalat,Teidän ja kelpo ambrosisen oikeutenne,Ja edessä korkeiden alttarienne,Jälleen rakettujen, uhreista suitsuvien,Tahtoisin itse polvistua ja rukoilla,Ja anoen käteni nostaa –

Sillä sittenkin, vanhat jumalat,Vaikk’ olette muinoin ihmisten taisteluissa,Ain’ olleet voittajain puolella,Toki ihminen on jalomielisempi teitä,Ja jumalten taisteluissa pidän mä nytVoitettujen jumalten puolta.

Lausuin, ja huomattavasti punastuivatYlhäällä kalpeat pilvihaamut,Katsoivat mua kuin kuolevaiset,Kivuista kirkastuneina, ja haihtuivat äkkiä;Kuukin piili synkänlaiseen pilveen;Korkeena myllersi meri,Ja voittoisina esiytyivät taivaallaIkuiset tähdet.