Kuningas Harald Harfagar

Kuningas Harald Harfagaryhä aallon impeä kaulaameren pohjassa vuodesta vuotehen;ja aallot ne vierii ja laulaa.

Veden neitosen tenhon vallassa hänei elää voi, ei kuolla;kaks sataa vuotta jo kestänyton autuas turmansa tuolla.

Pää sylissä neitosen lepää hänylös katsoen kasvoja niitä,joit’ ikänsä kaiken hän katsonut onja saanut ei kylläksi siitä.

Näin harmeni hapsensa kultaiset,luut poskista esiin astui,koko kasvot on kuoleman kellertävät –ne usein kyynelin kastui.

Kas, usein hän rakkauden unestaanylös kimpos ja untansa torjuu,kun ylhäällä myrskyt meuruaa,lasilinna helkkää ja horjuu.

Ja usein on hän kuulevinaan,miten tuul’ sotahuutoja kantaa,käsivartensa nostavi riemuiten,alas taasen vaipua antaa.

Ja usein on kuni kuulis hänmerimiesten laulavan siellä,miten kuningas Harald Harfagaroli uljahin urhon tiellä.

Niin syvästi itkee ja nyyhkyttääsen kuullessa kuningasvainaa.Alas aallotar nauraen kumartuu,hänen suullensa suutelon painaa.