Merikummitus

Laivan laitaa vastenlepäsin, katselin kauanveteen peilikirkkaasenunelmoivin silmin.Yhä syvemmä katsoin ja katsoin,siks kunnes pohjasta merennäin ensin kuin hämypilven;se muodostui, värit sai,jo nousivat tornit ja kirkonkaaretja vihdoin päivässä päilyvä kaupunkimuinais-alankomainenja ihmis-vilkas.Miehet mietteiset, musta-viitat,pitsikauluksin, kunniaketjuin,pitkin miekoin ja pitkin naamoinastuvat poikki kirjavan torinpäin raatihuonetta porras-ylhää,jota kiviset keisarikuvatvahtivat valtikoin sekä miekoin.

Mut eessä pitkien huonerivien,miss’ akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,käy sulkku-suhisevat immethoikka-varret, kukka-kasvotkainosti verhossa mustan myssynja kumpuavan hiuskullan.Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,ohi teikkaavatpäätä nyökkäävätVanhemmat rouvatruskein, vanhanpartisin vaattein,helminauhoin ja rukouskirjoinkiiruhtavattuomiokirkkoon suureen,minne kellojen kaikuja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.Minut itsenikinvaltaa kaiun kaukaisen väristys outo!Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuurintaani hiipii,rintaani tuskin tervehtyneesen;on kuin sydänhaavoja suuteleisivathuulet hellätauki jälleen;punapisarat kuumatvierivät vitkaantuonne syvyyden kaupunkiin,yli vanhan talon,vanhan, korkeapäätyisen talon,niin surumielisen, ihmis-tyhjän;akkunassavain impi istuupää vasten kättäkuin lapsi orpo ja unhoitettu –ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi!

Niin syvään, meren-syvään siisminulta peityitsa oikusta lapsellisesta;etkä enää päässyt ylös,vaan istuit vieraanavieraiden ihmisten luonavuossadat pitkät,sill’ aikaa kuin minä, sielussa kammo,yli kaiken maan sua etsein,yhä, aina etsein,sa aina-lemmitty,kauan-kaivattu,vihdoin-löydetty!Löysin ma sun, näen, näen minä jälleensun kasvojes sulon,nuo silmät viisaat ja uskollisetja hymysi armaan;enkä ma milloinkaan sua heitä,alas astun ja luoksesi riennän,syli auki syöksynsun, heleän, helmaas!

Mutta aikaan oikeahanjalkaani kapteeni tarttuuja vetää mun laivanlaidalta poisja huutaa suuttuen, naurain:»Tohtori, piru teitä riivaa!»