Päivänlasku

Armas aurinkoOn levolle laskenut mereen;Vellovaa vettä jo värittäviHämärä yö,Vain enään iltaruskoSitä silaa kultavälkkehin,Ja vohiseva vedenvoimaTyöntää äyräälle valkeita laineita,Jotk’ iloisina ja kerkeinä kirmaavat,Kuin villaiset lammaslaumat,Joita laulava paimenpoika illallaKotia ajaa.

«Kuink’ ihana on aurinko!»Näin puhui pitkän vait’olon jälkeen ystävä,Joka kanssani rannalla asteli,Ja leikin ja surun sekaisestiHän vakuutti mulle: ett’ on muka aurinkoKaunoinen nainen,Joka vanhan merenjumalanSoveljaisuuden vuoksi on nainut;Päivin hän riemuiten retkeileeKorkealla taivaalla, purpurapuvussaJa timanttisäihkyisenä,Ja lemmikkinä, mielikkinäKaikkein luontokappalten,Ja kaikkia luontokappaleit’ ilahuttainKatseensa valolla ja lämmöllä;Mut illalla, lohduttomasta pakosta,Hän palaa jälleenMärkään taloon, surkastuneeseen syliinTuon vanhan puolison.

«Usko mua», – lisäsi siihen ystävä,Ja nauroi ja huokas ja nauroi taasen –«Tuoll’ alhaalla viettää he vienointa aviota!Joko he nukkuvat, taikka toruvat,Jotta korkealle kuohahtaaTääll’ ylhäällä meriJa laivuri laineiden touhussa kuulee,Miten vanhus vaimoaan haukkuu:«Maailman pyöreä portto!Sätehin sivelevä!Koko päivän sä hehkut muiden puoleen,Mut yön olet, mulle, kylmä ja kylläinen!»Kovasta kotiripityksestäTietysti puhkee kyyneliinYlpeä aurinko, valittaen vaivaisuuttaan,Ja valittaa niin surkean suuresti,Jott’ ukko merenÄkkiä sijaltaan syöksyy,Ja uhmaten merenpinnalle uipi,Ilmaa ja mielenmalttia saamaan.

«Niimpä näin hänen itse menneenä yönäRintaa myöden merestä nousevan.Hänell’ oli keltaflanellinen nuttu,Ja liljavalkoinen yömyssy,Ja naatunut naama.»