Vuori-idylli (Uotila)

Vuoren rintehell’ on suojus,Vuorimies siin’ asustaa;Siellä kohaa vehrä kuusi,Kultakuuhut kumottaa.

Suojuksess’ on nojatuoli,Kumma leikkauksiltaan;Onnenpoik’ on, ken siin’ istuu,Sepä itse olla saan.

Jakkaralla istuu neito,Nojaa minuun kätösen;Silmät niinkuin sinitähdet,Suu kuin punaruusunen.

Sinitähtein katse minuunNiinkuin taivas avaantuu;Liljasormen varottaissaMyhää purpurainen suu.

Ei, ei huomaa meitä äiti,Ahkeraan kun kehräilee,Isä taasen, soittain sitraa,Vanhaa virttä hyräilee.

Pienokainen kuiskuu hiljaa,Hiljaa, ääntään alentain;Monen tärkin salaisuudenHäneltä jo kuulla sain.

«Vaan kun kuoli täti meidän,Emme enää mennä voiAmpujuhlaan Goslarihin,Siellä riemu riehakoi.

«Tääll’ on taasen yksinäistä,Vuoren kylki kylmentää,Talvin meidät melkein hautaaPeittohonsa lumi, jää.

«Olen arka tyttö, muaHirvittää kuin lapsiaPahat vuoren peikot, joill’ onTapa öisin kapsia.»

Vaikenee nyt rakas pieni,Sanojansa arkaillen,Ja hän nostaa kätösensäPeitteheksi silmien.

Ulkon’ yhä kohaa kuusi,Rukki viippoo, vyräjää,Sillä aikaa helkkyy sitra,Vanha viisu hyräjää:

«Ällös pelkää, rakas lapsi,Valtaa pahain peikkojen!Öin ja päivin, rakas lapsi,Turviss’ olet taivaisten!»

Kuusi vehrein sormin näppiiAlhaisehen akkunaan,Kuu, tuo mykkä kuuntelija,Luopi sisään kultiaan.

Lähihuoneess’ isä, äitiHiljaisesti kuorsaavat,Vaan me kaksi juttelemmeIltahetket armahat.

«Että usein rukoelet,Tuskin uskoa ma voin,Rukoiluksesta ei varmaanVärähtele huules noin.

«Huultes häijyt, kylmät väreetMua usein peloittaa,Vaan tää synkkä tuska tyyntyy,Taas kun silmäs heloittaa.

«Kuink’ on oikein uskos laita,Sitä myöskin epäilen, –Uskos Isään Jumalahan,Poikaan, Pyhään Henkehen?»

Lapsoseni, poikana jo,Äidin syliss’ istuissain,Uskoin Isään Jumalahan,Valtiaaseen maailmain!

Joka kauniin maan loi kodiks’Ihmiskunnan kaunihin,Joka taivaskappaleilleKulun määräs kullekkin.

Suuremmaksi tultuaniSain jo tajun paremman,Käsitin ja ymmärsin jaUskoin myöskin poikahan;

Poikaan rakkaaseen, jok’ ilmasRakkautens’ ihmisiin,Joka, niinkuin tavallista,Palkaks ristiinnaulittiin.

Nyt, kun olen mies ja mailmaaNähnyt, suurioppinen,Paisuu sydän, sydämmestäUskon Pyhään Henkehen.

Tää se teki iki-ihmeet,Tekee yhtämittaiset;Hän murs’ lääniherrain linnat,Mursi orjain ikehet.

Vanhoist’ oikeuksistammeVaativi hän lukua;Yht’ on juurta ihmislapset,Yhtä vapaasukua.

Hän se häätää häijyt usvatSekä houreen hämärän,Mikä, yöt ja päivät ilkkuin,Turmelee meilt’ elämän.

Tuhansittain ritareit’ onPyhä Henki valinnutTahtoansa täyttämähänJa ne innostuttanut.

Näiden kalliit miekat välkkyy,Näiden liput liehuvat!Tahtoisit kai, lapsi, nähdäRitarit nää uljahat?

Niinpä katso minuun, lapsi,Suuta anna rohkeesti;Sillä itse olen moinenPyhän Hengen ritari.

Kuu se tuolla hiljaa piileeTaakse vehrän kuusiston,Lampussamme lekkuu valoHimeä ja hervoton.

Mutta sinitähtöseniKirkkaammin vaan säteilee,Punaruusut hohtelevat,Rakas neito haastelee:

«Pieni väki, menninkäiset,Meiltä lihaa, leipää vie,Mikä laatikoss’ on illoin,Aamulla jo missä lie.

«Pieni väki maidostakinKuorii kerman, jättäenPeittämättä astian, jaKissa lipoo jäännöksen.

«Ja tää kissa se on noita,Sydän-öinkin hiipii tuoTuonne peikkovuoren puoleenTornin raunioiden luo.

«Siell’ on muinoin ollut linna,Kemut, aseet loistoisat;Ritarit ja vallasnaisetSoittotanssit tanhuivat.

«Silloin loihti häijy velhoLinnat, väet järjestään;Rauniot vaan jäivät sinneSekä pöllöt pesimään.

«Mutta tätivainaa virkkoi:Ken jos aikaan hyvähänYöllä oikealla paikkaaOsaa syntyyn syvähän,

«Niin nuo rauniot ne vaihtuuJälleen linnaan loistoiseen,Ritarit ja vallasnaisetTanhuilee siell’ uudelleen.

«Ja tuo linna sen on oma,Joka synnyt julki toi,Hänen nuorta jaloisuuttaanRummut, torvet kunnioi.»

Noin ne huulten punaruusutKukkii tarukuviaan,Joihin silmät vuodattavatTähteinsinivaloaan.

Kultakutrins’ kiertää pikkuKäsihini, kahleiks kait,Sormill’ antaa somat nimet,Nauraa, suutelee, on vait.

Hiljaisessa huonehessaMinust’ on niin rattosaa;Pöytä, kaappi, kaikki katsooMua niinkuin tuttavaa.

Vaka seinäkello haastaa,Sitra, kielin vienoisin,Alkaa itsestänsä soida,On kuin unta näkisin.

Nytpä onkin hyvä aika,Oikea myös paikka tää;Luulenp’ että huuliltaniSyntysana vierähtää.

Katsos, lapsi, puoliyötäHerättää jo aamunkoi!Puro, kuuset kohisevat,Vanha vuori elamoi.

Sitransoitto, loitsulaulutRaikkuu vuoren rotkosta,Niinkuin huima kevät puhkeeKukkametsä notkosta.

Kukat, uljaat ihmekukat,Lehdet, taruntapaiset,Tuoksuvat ja väreilevätNiinkuin into kiihtäis net.

Ruusut, hurjat niinkuin liekit,Kuohuu läpi huumehen;Niinkuin kristalliset pylväät,Liljat kohoo korkeellen.

Tähdet, aurinkoja kooltaan,Katsovat niin palavaan;Liljain jättikupuihin neVuodattavat valoaan.

Vaan me itse, rakas lapsi,Toisennuimme tykkänään;Soihdut, kulta, silkki väippyyVieritsemme vikkelään.

Sinä muunnuit prinsessaksi,Loistolinnaks suojus tää,Ritarit ja vallasnaisetTäällä tanssii temmeltää.

Mutta mulle, mulle onniSinut, linnat, kaikki soi;Minun nuorta jaloisuuttainRummut, torvet kunnioi.