Yö rannalla

Tähdetön, kylmä on yö,Meri haukottelee;Meren pinnalla rähmällänsäKuvatonna tuuli loikuu,Ja hiljaa, ähkyvin äänin,Kuin ukkonurrus, roveilleen tullen,Vetehen hän jaarittelee,Ja hassuja juttuja kertoo,Jättiläissatuja, konnankonuja,Ikivanhoja taruja Norjan,Sekä välillä nauraa-hohkaa ja ulvooLumolauluja Eddan,Ja loihtuja, syntyjä,Niin synkänsyviä, valtaavia,Ett’ ilmahan ilakoidenYlös hyppivät hurmauneinaMeren valkeat lapset.

Sill’aikaa, aukealla rannalla,Pisin hyrskyjen huuhtomaa hiekkaaAstelee vieras, jollaPovi huokuu tuulta tuimemmin.Hänen askeleistaanKimmovat kipunat, narskuvat raakut.Mies peitäkse visusti viittaansaJa kiiruhtaa läpi tuulisen yön;Hänt’ ohjavi pienonen valo,Joka vienona, viehättävänäKalamiehen mökistä tuikkaa.

Isä ja veli ovat merellä,Ypöyksikseen jäi mökkiinKalamiehen tytär.Hän lieden ääressä istuu,Vesikattilan aavistavaista,Salaperäistä kuohua kuunnellen,Puun räiskyvän ahjoon työntääJa puhaltelee.Punakieliä leimuvan liekinIhanaisina heijastavatNuo kukkivat kasvot,Tuo hieno ja valkoinen olka,Joka viehtäin pilkistääPiilosta karkean paidan,Sekä pienoinen, huolekas käsi,Joka vaatetta kiinnittääSomille lanteille.

Mut äkkiä aukee ovi,Ja sisähän astuu öinen vieras;Hän katseen, lemmestä lujan,Luo sorjan neitosen puoleen,Joka kummastuksissa seisooKuin arkova lilja;Ja hän heittää viittansa maahanJa nauraen lausuu:

«Kas, lapseni, sanasta miestä,Minä tulen, ja mun kanssani tuleeAik’ entinen, jolloin jumalat taivaanAlas astuit ihmisten joukkoon,Ja syleilit ihmistyttäriä,Sekä heidän kanssaan siititValtikankantajia kuningassukuja,Sankareita, kuuluja maan.Mut älä nyt, lapseni, kauvemmin kummeksiJumaluuttani mun,Minä pyydän, laitappa teetä ja rommia,Sillä kylmä ol’ ulkona,Ja viimassa yönVilu karkaa meihinkin, jumalihin,Ja saammepa helposti jumalallisen nuhanJa kuolemattoman yskän.