Yö rannikolla

Tähdetön, kylmä on yö,meri haukottelee;ja vatsallaan meren päällä lepäämuodoton, muikea pohjatuuli,ja hiljaa, ähkyvän matalin ääninkuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli,hän loruilee,veen väelle hassutuksia haastaa,jättiläistaruja, hirtehisleikkiä,Turjan harmaita tutkelmoita,taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvooEddan luotteita,loihtulauluja,niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja,että veen valkeat lapsethyppivät, heiluvat, riemuitsevatylimielen-hurmassa.

Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla,rantaa laakaa pitkinvieras kulkee,min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli.Kussa hän astuu,kipunat kirpoo ja raakut rauskaa;hän tiukasti kiintää viittansa harmaanja halkoo nopsahan tuulista yötä,varmana oppaanaan valo pieni,mi kutsuen, lempeenä loistaayksinäisestäkalastajamökistä.

Isä ja veikko merellä ovat;ypö-yöllisen yksinjäi majaan kalastajatyttö.Takan luona hän istuu,kuuntelee vesikattilan virttäja tuleen räiskyvään risun heittääja lieteen puhuu;punalieskavat liekitluovat tenhoisan, kauniin kajonyli kukkivan posken,yli hennon, valkean olkapään,mi orpona esiin pistääpaidasta harmaasta, karkeasta;yli myös käden pienen, toimeliaan,alushametta kiinnittäväisenympäri hienon lanteen.

Mutta äkkiä aukee ovi,käy sisään yöllinen vieras;lemmen-varmana silmänsä lepäätytössä hoikassa, valkeassa,mi väristen seisooniinkuin säikkynyt lilja.Ja vieras viittansa maahan heittääja nauraa ja puhuu:

»Näetkö, lapsi, ma sanani pidän,ma tulen, mun kanssani tuleeaika vanha, jolloin jumalatastuivat ihmisten tytärten luokseja kaulaten ihmisten tyttäriäkera heidän siittivätruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja,urhoja, ihmeitä maan.

Toki älä nyt kauemmin ällistelejumaluuttani, laps,sua pyydän vaan, tee-rommia keitä,on ulkona kylmäja voi yön ilmamyös meit’ ikivaltoja pahoin pidellä:helposti saamme me nuhan jumalaisen,kuolemattoman yskän.